Kettupäivillä murehdittiin lyhyen fiktion kohtaloa

Jo 20. kerran järjestettyjen Kettupäivien murheenkryyniksi julistettiin kotimainen lyhyt fiktioelokuva. Dokumentti ja animaatio alkavat Suomessa olla hyvissä kantimissa, mutta sen sijaan lyhyttä fiktiota ei tueta eikä se näin ollen pääse kohtaamaan katsojiaan. Järjestäjät muistuttivat, ettei esityspaikkoja juurikaan ole eivätkä television esitysajat ole katsojaystävällisiä. Rahoitusta lyhytfiktiolle on vaikea saada, siksi se elää pääasiassa alan oppilaitoksissa.

Kettupäivillä nähtiinkin vapaarahoitteisen elokuvan lisäksi runsaasti oppilastöitä, fiktiota, dokumenttia, musiikkivideoita, animaatioita ja kokeellisista elokuvaa. Yleisöhoukuttimina nähtiin myös dokumentteja nimekkäiltä konkareilta kuten Kiti Luostariselta ja Tahvo Hirvoselta, jonka Arto Mellerin etanolinhuuruiseen elämään sukeltava Yksinäisen tähden harhailija (2003, 88 min) myös palkittiin.

Näyttelijöiden varassa

Fiktioelokuva on lähtökohdiltaan dokumenttia haastavampi muoto, sillä se viimeistään paljastaa onko tekijöillä omaa sanottavaa. Kettupäivillä näkemäni fiktiot kertoivat pääasiassa varsin tutuista aiheista, rakkaudesta ja hulluudesta. Ilmaisua löytyi viime vuosien tunnetuimpia scifi-action-elokuvia mukailevasta konemaailmasta musiikkivideomaiseen kerrontaan ja fyysisestä realismista sisäänpäinkääntyneeseen ja hankalasti seurattavaan unimaailmaan. Elokuvien taso heittelehti yllättävänkin suuresti. Näyttelijätyö oli yleisesti ottaen pätevää, mutta sen sijaan tarinoiden ideointi ja ohjaustyö tuntui usein olevan haussa.

Helsingin ammattikorkeakoulu Stadian opiskelija Tia Jaakkolan ohjaus Rukoilijasirkka (2003, 12 min) kertoo uskomattoman naiivin ja kömpelön tarinan teinien seksikokemuksesta. Kiltti perheenpoika opiskelee Cosmopolitanista seksiniksejä vietelläkseen tapaamansa tytön, joka paljastuukin lopussa nuorukaisia nieleväksi rukoilijasirkaksi. Kun kokemattomuudelle hymyillään lempeästi ja kondomin olemassaoloa oudosti korostetaan, syntyy mielikuva teinien opetusfilmistä, jolla on arvattava, feministejä miellyttävä loppu. Anni Rellman "pahana" tyttönä ja Jarkko Niemi hermostuneena poikana suoriutuvat osistaan kiitettävästi. Aihe on taatusti omakohtainen ja yleismaailmallinen, mutta siinäpä se, kun jokaisella on vastaavat muistonsa eikä Jaakkola löydä niihin kerrassaan mitään lisättävää.

Mies katsoo naista, nainen miestä

Omat vahvuutensa on Ville Kurjen niinikään fyysistä rakkautta käsittelevässä teoksessa Kaukana kavala maailma (2002, 22 min). Turun Taideakatemian opissa on syntynyt suomalaiseen perinteeseen luottava, roisi tulkinta naisen mielenliikkeistä, joissa mies on vain tyydytyksen välikappale. Aleksis Kiven runosta nimensä lainannut elokuva on kuin vanhakantainen suomalainen näytelmä. Näyttämönä on hirsitalo keskellä lumista peltomaisemaa. Kahden naisen välinen henkien kamppailu huipentuu sodaksi; aseina ovat kostonhimo, viettely ja petos. Naidaan ja raivotaan, himoitaan ja uhitellaan.

Ylitsepursuava fyysisyys ja päämäärättömän rietas dialogi tekevät katselukokemuksesta ahdistavan, eikä niinkään hyvässä. Jälleen näyttelijät pelastavat paljon, etenkin Essi Kausalainen intensiivisellä läsnäolollaan ja vahvalla ruumiinkielellään. Harmi että kieli kosiskelee rajuudellaan tarpeettomasti. Se vie voimaa näyttelijöiden suorituksilta, joissa on voimaa jo itsessään. Väistämättä myös nousevat naiskatsojalta ihokarvat pystyyn, kun koettaa eläytyä elokuvan naiskuvaan. Sen raadollisesta sanomasta voisi lukea käsikirjoittajan naisvihan, ei suinkaan vahvan naisen kuvan.

Puuduttavan ylinäyttelemisen ja näkemyksettömyyden seasta erottuu kirkkaana todellinen helmi. Tampereen ammattikorkeakoulun taiteen ja viestinnän osastolla opiskelevan Katja Gauriloffin Vanhan miehen viimeinen päivä (2002, 7 min) on lempeä kertomus vanhuudesta ja kuoleman odotuksesta. Yksinkertaisuudessaan se onnistuu loksauttamaan kaikki palasensa täsmällisesti kohdalleen. Nuoren naisen näkemys vanhasta miehestä on hienovireinen, mieleenpainuva ja liikuttava sortumatta kuitenkaan sentimentaalisuuteen. Oma osuutensa viehätyksestä menee toki ykkösluokan näyttelijöiden, Juhani Niemelän, Markku Peltolan sekä Minna Puolannon tiliin. Harmi ettei Gauriloff ole teostaan nimetessä luottanut ilmaisuunsa, vaan on antanut sille omituisen kömpelön ja alleviivaavan otsikon.