Miehen tie yhteiskunnan murroksessa

Veikko Aaltonen on ohjannut kuudennen pitkän elokuvansa Kari Hotakaisen menestysromaanista Juoksuhaudantie. Aaltosen aikaisempia elokuvia ovat muiden muassa Tuhlaajapoika ja Rakkaudella, Maire sekä dokumenttielokuvat Maa ja Työväenluokka. Aikaisemmin Aaltonen on vannonut, ettei koskaan sotkeudu romaanifilmatisointiin.

Kiinnostuin kuitenkin tästä Virtasen Matista, tästä miehen tiestä siinä (romaanissa). Edellytykset sille, että lähdin tekemään oli kun tuottaja ja Hotakainen sanoivat, että tee ihan mitä lystäät.

Romaania ei voi siirtää filmille, on Aaltosen mielipide. Hän ei miettinyt edes siinä vaiheessa, kun romaanista oli tullut menestys, lukijoiden mielipiteitä vaan pyrki tekemään itsenäistä tarinaa. Ei voi miettiä onko se ja tämä henkilö tai tapahtuma romaanista mukana elokuvassa.

Jos miettii Hotakaisen kirjaa, niin sieltä voisi joku löytää ihan toisenlaisen tarinankin. Hotakaisella on monta näkökulmaa ja monta ääntä. Minulla oli alusta pitäen selvää, että elokuvassa on vain yksi ääni, ja pieninä sivuääninä sitä säestää Pesonen (Esko, Taisto Oksasen esittäjä), Väänänen (Kari, Kesämaan näyttelijä) ja vaimo (Tiina Lymi).

Toisten lukijoiden mielestä Juoksuhaudantie on hauska ja toisten mielestä traaginen. Hotakaisen tragikomediassa huumori on kielessä. Kun romaanin kieli on elokuvasta poissa niin traagisuus korostuu. Vakavuus tulee myös ohjaajalta:

En ole eläessäni vielä tehnyt komediaa, ehkä seuraavaksi teen. Tämän elokuvan koomillisia aineksia on yritetty siten leikata, että se nauru juuttuisi kurkkuun heti!

Maailma muuttuu

Juoksuhaudantiessä päähenkilö Mattia riivaa pakkomielle ja ratkaisut johon ajaudutaan, ovat epätoivoisia. Aaltonen ei kuitenkaan ole liittymässä miesasialiikkeeseen, eikä näe elokuvaa miehen puolustuspuheena.

Se murros, mitä olen muutamassa dokumenttielokuvassanikin käsitellyt, on sodan jälkeen syntyneen yhteiskuntamme hajoamista, mistä miehen roolin etsiminen tai eksyksissä olo on yksi oire. Se ei missään tapauksessa ole oire siitä, että nyt ämmät ovat ottaneet vallan tässä maailmassa.

Naisilla on yhtä suuria vaikeuksia löytää rooliaan koska vaatimukset ovat molemmilla kasvaneet. elämä voi olla helpompaa ja kevyempää, mutta rooliodotuksia on enemmän. Pitää menestyä työelämässä, olla hyvä vanhempi, hyvä sängyssä ja hellan ääressä, miettii Aaltonen.

Aaltosen elokuvissa henkilöt ajautuvat oman henkilöhistoriansa tai pahan maailman ansiosta kuilun partaalle. Yleensä elokuvan loppu ei kerro katsojalle kuinka henkilöille käy. Yhteiskunnan murroksen kuvaaja tunnustautuu nostalgikoksi.

Ehkä vanheneva ihminen alkaa huomata että vanhat ajat oli sittenkin parempia! Mielielokuvani on ollut Mies joka ampui Liberty Valancen. Se kertoo siitä, että kun maailma muuttuu, edistyy, niin jotain hyvää saattaa kadota.

Ei lukkoon lyötyjä näkemyksiä

Aaltonen muodostaa käsikirjoituksesta selkeän mielipiteensä, mutta elokuva syntyy vasta kuvauksissa. Koko työryhmän panos voi kuvaajasta juoksupoikaan saakka tuoda uusia ideoita, jotka vaikuttavat ohjaajaan lähestymistapaan. Aaltosen mielestä olisi hengetöntä edetä valmiiksi lukkoon lyödyillä urilla.

Näyttelijällä on vapaus viedä rooliaan, tietyissä rajoissa, omiin suuntiinsa. Voi tulla ideoita jotka ovat ristiriidassa minun ahtaan näkemykseni kanssa, mutta jotka rikastavat sitä. Yritän ainakin pitää yllä mielikuvaa että kuvaukset olisivat vapaita.

Seuraava Aaltosen projekti on leikkauksen alla oleva kokoillan dokumenttielokuva, työnimeltään Paimenet. Se on tavallaan jatkoa Maalle ja Työväenluokalle. Paimenet käsittelee Aaltoselle tuttuja teemoja yhteiskunnan murtumisesta ja arvojen muuttumisesta, tällä kertaa Kallion seurakunnan pappien kautta. Eli mihin Jumala on kadonnut?

Vakavien aiheiden Aaltonen aikoo fiktioelokuvan puolella uudelle alueelle:

Jos saan tehdä seuraavan fiktion, niin se on komedia, ja Tiina Lymin käsikirjoittama.