Pelle Hermanni valkokangas

Kukapa 1970–80-luvun lapsi ei muistaisi Pelle Hermannia, hajamielistä ja hömelöä klovnia, jolla oli suuri sydän ja hyvinkin syvällisiä pohdiskeluita elämästä? Tarinoissa esiintyi myös käkättävä karttakeppi Kepakko, tuo pelottava ilmestys. Pikku Kakkosen Sirkuspelle Hermannin kymmenet jaksot vuosina 1978–1988 olivat suomalaisen lasten-tv-kulttuurin merkkipaaluja ja yksi alkusysäys sille, että lastenkulttuuri otettiin aiempaa enemmän tosissaan. Klassisia jaksoja voi edelleen katsoa Yle Areenasta.

Kirjailija Simo Ojanen (1940–2021) loi sirkuspellelegendan, mutta olennainen osa Sirkuspelle Hermannin suosiota oli se, että rooliin saatiin pitkän linjan ammattinäyttelijä Veijo Pasanen (1930–1988). Pasanen näytteli itsensä vuosikymmenen ajan kokonaisen sukupolven sydämiin ja antoi kirjaimellisesti roolille kaikkensa. Hän menehtyi kaksi päivää viimeisten kuvausten jälkeen. Myös Ojanen osallistui vielä vanhoilla päivillään elokuvan käsikirjoitustyöhön mutta ehti menehtyä ennen elokuvan valmistumista. Pelle Hermanni -elokuva on hänelle omistettu.

Vanhat jaksot ovat vartin mittaisia, yli 40 vuotta vanhoja ja nykypäivän rytmiin nähden verkkaisia. Yritys siirtää niiden lumovoima valkokankaalle kokopitkään elokuvaan ja vieläpä uuden Hermanni-näyttelijän voimin on teko, joka vaatii pokkaa. Sitä ei puutu ohjaaja-käsikirjoittaja Timo Koivusalolta, joka on tapansa mukaan liikkeellä oman tuotantoyhtiönsä kanssa ja kantaa myös riskit, jos elokuvayleisö ei syty.

Nostalgia aikuiskatsojille ja uusi tuleminen nykypäivän pikkukakkos-ikäisille lapsille on hyvin vaikea yhtälö, vaikka Koivusalolla onkin paljon kokemusta lastenelokuvien ohjaamisesta. Jos painottaa liikaa nostalgiaa, nuorempi väki loitontuu. Jos painottaa nykypäivän nopeaa siksakkileikkausta ja vauhtia, eivät vanhemmat tunnista enää hahmoa tai miljöötä. Koivusalon lämminhenkinen ja varsin verkkaisesti eteenpäin polkeva ohjaus onnistuu tässä yhtälössä ajoittain epätasaisesti, mutta onnistuu kuitenkin, vaikka välillä jalka on lipsahtaa nuoralta.

Olennaisin syy nuorallakävelyn onnistumiseen on Vesa Vierikko, joka on perinyt Pelle Hermannin suuret kengät Veijo Pasaselta. Pelle Hermanni on Vierikon tilaisuus päärooliin monien vuosikymmenien jälkeen, ja jälki on maagista. Vierikko on ilmiömäinen Hermanni, joka ei aliarvioi katsojia, ei suuria eikä pieniä. Roolista huokuu lämpö. Pasasta Vierikko ei kopioi, mutta kunnioittaa roolityöllään.

Vihoittelevien sirkustaikurien lapsia Ronia ja Juliaa esittävät Milo Tamminen ja Oona Hakanpää ovat elokuvan kantavia voimia Pelle Hermannin kanssa. Raikkaat ja aktiiviset lapsinäyttelijät antavat samastumispintaa tarinaan ja kuljettavat pääjuonta, jossa he auttavat Pelle Hermannia etsimään kauan poissa ollutta isäänsä (Heikki Nousiainen). Mielenkiintoisesti näyttelijöillä Nousiaisella ja Vierikolla on ikäeroa vain reilu vuosikymmen.

Muille aikuisnäyttelijöille on jätetty pari sivujuonta, kuten Hermannia etsivä tähtireportteri sekä sirkustaikurien välirikko. Aikuishahmot ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta koomisesti ylitulkittuja. Luonteeltaan humoristisille hahmoille kuten äitipelle Äitiliinille (Tuija Piepponen) se sopii, mutta muuten lastenelokuville tyypillinen traditio aliarvioi katsojia. Pienempiä katsojia aikuishahmojen touhotus hetkittäin hämmentää. Tämä klisee ei ole Koivusalon keksintö vaan laajemminkin lastenelokuvien yleinen maneeri.

Pelle Hermannia kanssani katsomassa ollut nuorempi kriitikko, alle kolmevuotias, katsoi teoksen intensiivisesti ja tarkkaan. Monet vanhat Pelle Hermannin tv-jaksot olivat ennalta tuttuja, samoin uuden elokuvan traileri. Myös sirkusmiljöö kiinnosti aiempien sirkuskäyntien jälkeen. Sekä seniori että juniori panivat merkille tuttuja elementtejä kuten Sirkus Finlandian tähtikupoli, joka toimi fiktiivisen Sirkus Hepokatin telttana. Myös Koivusalolle traditionaalinen Naantalin vanhan kaupungin alue sai oman osansa.

Nuorempi kriitikko halusi yhden kerran lähteä teatterista pois, kun elokuva juuttui turhan pitkäksi aikaa hidastempoiseen aikuisten sanailuun. Vanhempikin kriitikko oli samaa mieltä siitä, että elokuvan rytmitystä olisi voinut miettiä ja antaa Hermannin fyysiselle komiikalle lisää tilaa sivuhahmojen verbaalisen jaarittelun sijasta. Parhaat kohdat saivat kuitenkin spontaanit aplodit nuoremmalta kriitikolta.

Nuoremman kriitikon loppukiteytys oli, että Pelle Hermanni oli mukava, mutta uudestaan sitä ei heti haluta mennä katsomaan teatteriin. Sen sijaan kotona katsottiin useasti uudestaan elokuvan traileri ja Diandran musiikkivideo Ootko tosissas. Kiinnostus Pelle Hermannin uuteen tulemiseen siis jatkuu uusilla sukupolvilla. Ensi kesänä tulevaan jatko-osaan Pelle Hermanni ja hypnotisoija voisi tiivistää tahtia nyt kun hahmot on uudelleenesitelty 2020-luvun katsojille. Eikä olisi hullumpi idea, jos Pelle Hermannia vielä nähtäisiin uutena tv-sarjana, uusissa lyhyemmissä seikkailuissa.

Yksi kysymys jäi elokuvateatterista poistuttaessa kummankin mieleen: mihin jäi käkättävä Kepakko? Voi änkeröinen!