District 9 valkokangas

Vuonna 1982 Johannesburgin taivaalle ilmestyi avaruusalus à la Independence Day. Kun lentävä lautanen oli leijunut taivaalla kommunikoimatta muutaman kuukauden, päätettiin alus hitsata auki. Sisältä löytyi valtaisa joukko nälkiintyneitä heinäsirkkamaisia alieneita. Näillä ekstraterrestiaaleilla ei ollut juurikaan intressejä planeettaamme kohtaa, mutta kun ufosta loppui veto, ei vaihtoehtoja paljon ollut. Etelä-Afrikalla ja ihmiskunnalla oli käsissään pakolaisongelma, joka seuraavan kolmenkymmenen vuoden aikana johti rotusortoon ja slummiutumiseen, ei kulttuurien kohtaamisen ja teknologian synnyttämään uuteen renessanssiin.

Kerrattuaan dokumentaarinomaisesti haastatteluin ja uutisklipein avaruusolentojen historian Johannesburgissa, siirtyy District 9 seuraamaan MNU-suuryhtiölle työskentelevää Wikus Van De Merweä (Sharlto Copley). Paperinpyörittäjä häädetään kirjoituspöytänsä äärestä vastaamaan avaruusolentojen siirtämisestä District 9:n slummialueelta uuteen pakolais/keskitysleiriin kauaksi Johannesburgista. Kun Wikus altistuu putsausoperaation aikana alieniöljylle, tulee jahtaajasta jahdattu ja toimistorotasta toimintasankari. Wikus tietysti ystävystyy avaruusolentojen kanssa, alkaa ajatella omilla aivoillaan ja pistää lopulta päihin korporaation sotilaskompanjaa.

Aiemmin scifi-lyhäreitä ohjanneen eteläafrikkalaisen Neill Blomkampin esikoiselokuvan lähtökohdat ovat kunnossa. Juonessa on toki – kuten tieteiselokuvissa liki aina – emoaluksen mentäviä aukkoja, mutta nämä paikataan uskottavalla miljööllä ja vahvalla tarinankerronnalla, jota hienot erikoistehosteet kerrankin tukevat. Muuten elokuva on omituinen genresekoitus, jossa turvakameranauhoista, tv-lähetyksistä ja haastatteluista kasattuun mokumenttiin" yhdistetään käsivarakameraa ja tieteistoimintadraamaa. Elokuvan juonenkuljetus toimii, mutta samalla District 9:n suurin ongelma on liika materiaali, joka on armotta ahdettu elokuvaan henkilöiden kustannuksella. Wikuksen hahmon kehitys on täysin epäuskottavaa eikä muihin ihmisiin tai alieneihin kiinnitetä huomiota tämänkään vertaa.

Samalla elokuva kärsii myös siitä, että se vetää paikoin totaalisen överiksi, suoraan campin puolelle. Tästä tulee mieleen paitsi District 9:n tuottajan Peter Jacksonin varhainen tuotanto, myös Paul Verhoevenin Starship Troopersin satiirinen alkupuolisko. Huumori toimisi paremmin, jos elokuvasta olisi tehty rehellisen musta komedia. Nyt sinänsä toimivat huumorielementit tuntuvat olevan täysin väärässä elokuvassa. Niin ikään lopun kepeä toiminta tuntuu olevan toisen näytöksen ahdistavan ja pysäyttävän raakuuden jälkeen kuin väärästä elokuvasta, vaikka toimintarymistely onkin huomattavasti paremmin ohjattua ja raikkaampaa kuin mikään 2000-luvun Transformers tai Terminator.

District 9 käsittelee niin monimutkaisia aiheita – syrjintää, pakolaisuutta, slummiutumista – ettei mustavalkoisuuteen juuri olisi varaa. Apartheid-allegoriana elokuva vielä toimii, mutta muuten yhteiskuntakritiikki on paperinohutta. Väkivallastaan huolimatta District 9 on vieläpä poliittisesti ylikorrekti. Sen sijaan että se tutkisi ristiriitaisia sosiaalisia kysymyksiä, hakkaa elokuva puoliväkisin päähän itsestäänselvyyksiä. Suvaitsevaisuus hyvä, suvaitsemattomuus paha, ääritilanteessa teknologisesti kehittyneistä alieneistakin tulee rikollisia ja terroristeja". Merkityksellisen teeman kehittäminen näistä aiheista vaatisi myös henkilöhahmoihin hieman syvyyttä, ei ainoastaan ylenpalttisen sadismin ja kyynisyyden näyttämistä.