Bronson valkokangas

Vankila on vaikea aihe. Kaltereiden takaisesta maailmasta on tehty lukuisa joukko kovatasoisia elokuvia, yhtenä tuoreimmista vankilan omalakista arkea rosoisesti kuvannut Felon (2008). Kovuus onkin useimpien vankilaelokuvien yhteinen nimittäjä. Britannian kuuluisimmasta vangista, Michael Petersonista alias Charles Bronsonista, kertovan elokuvan tekijät lienevätkin kuumeisesti pohtineet mitä tyyliä käyttäisivät, jotta oma teos erottuisi edes jotenkin vankilaelokuvien massasta. Tyylivalinta on ollut absurdi komedia, tai jotain sinne päin.

Bronsoniin on imetty ilmeisen tietoisia kerronnan ja kuvaston vaikutteita Kellopeliappelsiinista (1971). Nyrkkihullusta pölvästistä kertovassa elokuvassa on kuitenkin niin vähän sisältöä, että jo Kubrickin mestariteoksen mainitseminenkin samassa yhteydessä tuntuu epäilyttävältä.

Tanskalainen Nicolas Winding Refn teki uransa alussa kotimaassaan pari karkeudessaan hyvin mieleen jäänyttä elokuvaa Pusher (1996) ja Bleeder (1999). Bronsonia ei kovin mieleenpainuvaksi tohdi sanoa, vaikka Tom Hardy hoitaakin pääroolin raamikkaasti. Löyhästi oikean Bronsonin elämää kuvittava elokuva on tyyliltään rikkonaista sekasotkua ilman punaista lankaa saati sanottavaa.

Löylynlyömä nyrkinheiluttaja väkivallantekoineen vaikuttaa olleen ainoa motiivi elokuvan tekemiselle. Hahmon kautta ei projisoida saati problematisoida mitään järjestelmään liittyvää, vaan lopputulos on itseriittoinen palvontatrippi tyypistä, jonka olisi suonut unohdettavan sellinsä nurkkaan homehtumaan.

Moisen arthouse-roskan tuominen Suomen teattereihin jaksaa ihmetyttää, kun samalla Hungerin (2008) kaltaisia oikeasti vaikuttavia elokuvia tuupataan meillä ulos vain tylysti dvd:llä.