VUODEN 2001 SATOA

Rakkautta & Anarkiaa osoittautui jälleen kerran menestykseksi. Loppuunmyytyjä elokuvia oli jo ensimmäisen viikonlopun aikana useita, ja erityisen ilahduttavaa oli, että varmojen yleisötäkyjen ohella myös monet marginaalielokuvista vetivät teatterit täyteen maksavia asiakkaita. Kun sellaiset elokuvat kuin Late Night Shopping, The Isle tai Krámpack myydään loppuun, voidaan sanoa yleisön omaksuneen ja ymmärtäneen festivaalin ohjelmapolitiikan, vaihtoehtojen tarjoamisen. Oma festivaalikierrokseni painottui etupäässä - ei niin yllättävästi - amerikkalaisiin uutuusfilmeihin ja muutamiin rikoselokuviin.

Fiktio ja todellisuus sekaisin

Todd Solonzin Onni aloitti festivaalien aikaan sadannen viikkonsa Helsingissä, joten ohjaajan uutuus Storytelling oli sen odotetuimpia tapauksia. Bio Rexin loppuunmyyty katsomo saikin rahoilleen taatusti vastinetta. Storytelling on lähes yhtä tinkimätön ja pureva kuin Onni, mutta sen käsittelemät aiheet ovat vähemmän raastavia, joten tilaa vapautuneelle naurulle on ehkä enemmän. Elokuva jakaantuu kahteen erilliseen osaan, "fiction" ja "non-fiction". Oikeastaan elokuva kertookin siitä, miten todellisuudesta tulee fiktiota. Ensimmäisessä osassa musta kirjallisuudenopettaja osoittaa kovalla kädellä teinitytölle ja tämän lievästi kehitysvammaiselle petikumppanille, kuinka hyvä tarina rakennetaan. Solonz ylittää poliittisen korrektiuden ahtaat rajat. Mustan miehen seksuaalisuutta ja valkoisten häpeäntäytteisiä rotuennakkoluuloja on harvoin käsitelty näin rohkealla ja hauskalla tavalla. Seksikohtaus, jossa musta mies käskee valkoista tyttöä kesken aktin sanomaan "fuck me, nigger", oli aivan liikaa amerikkalaisille sensoreille. Solonz kieltäytyi leikkauksista, mutta meillä kohtaus kuitenkin onneksi nähtiin kokonaisuudessaan.

Toisessa osassa kuvauksen kohteena on amerikkalainen ydinperhe, jonka arkipäivää epätoivoinen dokumenttielokuvan tekijä haluaa taltioida. John Goodmanin räyhäävä perheenisä, huumepöllyssä hortoileva teini ja vanhempia manipuloiva pikkupoika ovat tarkkaan piirrettyjä hahmoja. Solonz pommittaa amerikkalaisia tabuja aiemmista elokuvista tutulla ilkeällä huumorilla, mutta samalla hän kuitenkin harvinaisen itsekriittisesti problematisoi todellisuutta kuvaavan elokuvantekijän vastuuta. Dokumentissa todellinen tragedia muuttuu fiktioksi ja tavalliset ihmiset naurettaviksi pelleiksi. Katsojaa naurattanut Solonz heittääkin lopussa ilkeän kysymyksen siitä, mille yleisö oikeastaan nauraa hänen elokuvissaan.

Eräs kohokohdista oli tietty Apocalypse Now Redux, joka herätti minussa ristiriitaisia tunteita, kuuluhan Ilmestyskirja Nyt suosikkielokuviini. Kun kyse on alkuperäistä 49 minuuttia pidemmästä elokuvasta, ei puhuta enää päivitetystä versiosta, vaan olennaisesti erilaisesta teoksesta. Sillä, kumpi on "oikea" teos, ei ole lopulta merkitystä. On jo elokuvahistoriallisesti arvokasta, että Ilmestyskirjasta tällä tavoin esitetään uusi luenta. Kohtaukset, joissa Willard keskustelee ranskalaisten siirtomaaherrojen kanssa, tuovat elokuvaan aivan uutta merkityssisältöä. Ilmestyskirjaa on pidetty allegorisena, suorastaan filosofisena tutkielmana, josssa Vietnam toimii vain näyttämönä matkalle pahuuden sydämeen. Näissä kohtauksissa kuitenkin käsitellään suorasanaisesti USA:n sodanpäämääriä ja linkitetään ne länsimaisen kolonialismin synkkään perinteeseen. Toivottavasti Coppolan mestariteosta esitetään teaterikierroksella sen ansaitsemissa mittasuhteissa, isolla valkokankaalla.

Rikoksen poluilla

David Mamet on viime vuosina ollut kovasti tuottelias elokuvaohjaaja. No, täytyyhän vaimo Rebecca Pidgeonille antaa työtilaisuuksia, kun hänen lahjojaan ei ole vielä kunnolla hyödynnetty muissa jenkkileffoissa. Mametin Heist on matemaattisen tarkasti toteutettu huijauselokuva, Pelin hengen ja Espanjalaisen vangin komeaa sukua. Pääosassa virnistelee vanha konkari Gene Hackman. Rikoselokuvana Heist on terävä ja formaalisesti moitteeton, ja kaikki Mametin ekonomiseen tyyliin ihastuneet pitävät varmasti siitä.

Rikoksen poluilla astelee myös The Pledgen ohjaaja ohjaaja Sean Penn, jonka edellisestä, kaupallisesti epäonnistuneesta elokuvasta Emily on poissa, on vierähtänyt jo kuusi vuotta. Pääosassa on nytkin Jack Nicholson, joka tekee hienovaraisen ja maneereista vapaan roolisuorituksen lastenmurhaajaa jäljittävänä poliisina. Penn osoittaakin kykynsä nimenomaan henkilöohjaajana. Sarjamurhaajatarinana The Pledge on poikkeuksellinen keskittyessään murhaajan psyyken sijaan siihen, miten murhaajaa pakkomielteenomaisesti etsivän poliisin persoonallisuus muuttuu. Elokuvassa on Pennin elokuville ominaista kauneutta ja surumielisyyttä, joka tällä kertaa ei kuitenkaan muodostu itsetarkoitukseksi siten kuin Emily on poissa -teoksessa. The Pledge ei yllä Pennin vavahduttavan esikoiselokuvan Indian Runnerin tasolle, mutta on joka tapauksessa näkemisen arvoinen, standardikaavoista poikkeava teos.

Brittiläisen rikoselokuvan roisia puolta edusti värikylläinen Sexy Beast. Sen parasta antia on ehdottomasti Ben Kingsleyn huikea näyttelijäntyö. Suurmiespatsasteluistaan tunnettu Kingley esittää tällä kertaa rikollista, joka yrittää houkutella vanhan koplansa jäseniä takaisin hämäräpuuhiin. Lisää tällaisia rooleja Ben Kingsleylle, kiitos! Vaikka Kingsley ei ole edes pääosassa, hänen persoonansa hallitsee elokuvaa sellaisella fyysisellä otteella, johon Jouko Turkkakin voisi olla tyytyväinen. Valitettavasti Sexy Beastin ohjaajalle Jonathan Glazerille on ollut tärkeämpää tehdä komeita kuvia kuin rakentaa tarinaa, mikä näkyy sitten oudon epätasapainoisena lopputuloksena. Suoranaista tasapainottomuutta (tosin tietoista sellaista) nähtiin puolestaan Jalmari Helanderin hassussa lyhärissä Ukkonen, jossa radioaktiivisesti hehkuva Jorma Tommila pistää salaisia kokeita tekevän suuryrityksen polvilleen. Kyllä Jorma on kova jätkä.

Rikos oli välillisesti aiheena myös porvarillisen elämän kulisseja käsitelleessä, Latinalaisen Amerikan elokuvafestivaaleilla pystejä napanneessa Coronaciónissa. Suomessa on harvoin nähty chileläistä elokuvaa valkokankaalla, joten siinä mielessä elokuva on tietysti kiinnostava tapaus. Siinä kuvataan vanhan patruunan salaista rakkautta nuorta palvelustyttöä kohtaan ja sukupolvesta toiseen jatkuvaa positiivisten tunteiden peittämistä. Vaikka elokuvassa on muutamia hienoja hetkiä, jää se kokonaisuutena hieman ylipitkäksi ja turhan kankeasti eteneväksi.

Aasialaisessa elokuvassa rikoskuvaukset ovat jo arkipäivää, ja ultraväkivaltainen toiminta ei ole enää vain Hongkong-elokuvan yksinoikeus. Anteeksi nyt vain kaikki aasialaistoiminnan ystävät, mutta minusta suurin osa näistä paljon mainostetuista toimintaelokuvista on kaavamaisesti toteutettua, samoja kliseitä kelaavaa metritavaraa. Esimerkiksi kelpaa Bangok Dangerous, joka on visuaalisesti näyttävästi tehtyä mättöä vailla omaperäisiä oivalluksia tai ideoita. Esikuvien mekaaninen kumartaminen vaivasi jossain määrin myös Friendia, jota oli mainostettu Etelä-Korean Suureksi gangsterisodaksi.

Neljän ystävän elämänvaiheita seuraava kasvutarina käynnistyy lupaavasti hauskalla lapsuuskuvauksella, mutta kangistuu pian tuttuja uria kulkevaksi gangsteritarinaksi. Henkilöitä on niin paljon, että katsojalla on vaikeuksia pysyä perässä, aivan kuin elokuva olisi tiivistelmä jostain neljän tunnin tv-sarjasta. Kunnianhimoinen ystävyyskuvaus puuroutuu loppua kohden sekavaksi vyyhdeksi petoksia ja verilöylyjä. Silti, ohjaaja Kwak Kyung-taekille on nostettava hattua ainakin siitä, että hän kuitenkin yrittää rakentaa henkilökuvia, eikä vain tyydy Bangok Dangerousin kaltaiseen John Woo -imitointiin.

Vielä astetta rankempaa väkivaltakuvauksen astetta edusti australialainen Chopper, joka on eräänlainen takametsien nyrkkipajojen versio Natural Born Killersista. Chopper on vastenmielinen ja häiritsevä elokuva, joka ei kuitenkaan päästä katsoja helpolla ja nousee näin selvästi tavallisen mäiskeen yläpuolelle. Rankkoja elokuvia tarjoavan festivaalin ongelma on kuitenkin siinä, että tällaiset nihilistiset väkivaltapaukut turruttavat katsojan aika nopeasti. Oikea konteksti Chopperille olisikin se, että ensin katsoisi kymmenen ison rahan toimintapätkää ja muutaman Eddie Murphy -komedian, minkä jälkeen Chopperin moraalinen ristiriitaisuus tuntuisi virkistävältä. Nyt se tuntui vain tympeältä.