RAKKAUTTA, RISTIRIITOJA JA PUHUVIA RUUMIITA

Tammikuun lopun Nainen vai artisokka -festivaali esitteli helsinkiläisyleisölle jo viidettä kertaa sarjan elokuvia, joita yhdistää naistekijyys. Festivaali panostaa kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen moniarvoisuuteen. Näkemissäni elokuvissa paneuduttiin tärkeisiin ja kipeisiin aiheisiin. Sävyltään elokuvat olivat viimevuotista tummempia, mikä teki kolmen päivän katselu-urakasta uuvuttavan. Tiiviin esitysaikataulun takia elokuvien herättämät ajatukset ja tunteet alkoivat ruuhkautua.

Susan Taslimin helvetti oli festivaalin helmi

Yhdeksästä Artisokka-elokuvasta katsoin kuusi. Näistä elokuvista ehdottomasti vahvin oli ruotsalais-iranilaisen Susan Taslimin Hus i helvete (2002). Maahanmuuttajaperheen tuhlaajatyttö saapuu Amerikasta siskonsa häihin ja vanhat ristiriidat puhkeavat pintaan. Mitä hanakammin perheen isä pitää kiinni patriarkaatin arvoista, sitä sinnikkäämmin perheen naiset niistä pyristelevät irti. Taslimi käsittelee aihettaan ymmärryksellä, lämmöllä ja kulttuurisella itseironialla. Koomisista henkilöhahmoista hurmaavin on perheen farsinkielisiä solvauksia lateleva isoäiti.

Elokuvan pelastus on se, ettei perheen konservatiivista isää demonisoida. Länsimaisen katsojan silmissä isän käytös olisi täysin käsittämätöntä, ellei Taslimi näyttäisi myös isän haavoittuvuutta ja hätää. Uudessa kotimaassaan isä ei yksinkertaisesti osaa elää muuten kuin vanhojen tapojen mukaan, naistensa moraalista puhtautta mustasukkaisesti vahtien.

Hus i helvete käsittelee tärkeää yhteiskunnallista aihetta älykkäästi, oivaltavasti ja hauskasti. On sääli, ettei se tule meillä valtakunnalliseen teatterilevitykseen.

Morvern Callar jatkaa Lynne Ramsayn raadollista linjaa

Viime vuonna Artisokka-festivaalilla nähtiin skotlantilaisen Lynne Ramsayn esikoiselokuva Ratcatcher (1999), joka kertoi tummanpuhuvan tarinan rottia jahtaavan pojan kasvusta 1970-luvun Glasgow’n työläislähiössä. Tänä vuonna ohjelmistossa oli ohjaajan toinen elokuva, Alan Warnerin romaaniin perustuva Morvern Callar (2002). Päähenkilö on valintamyymälän työntekijä, jonka avomies tappaa itsensä. Parikymppinen nainen löytää itsemurhaviestin tietokoneelta, jolta löytyy myös valmis romaanikäsikirjoitus. Morvern postittaa sen kustantajalle omissa nimissään. Hautajaisrahat hän käyttää Espanjan-matkaan. Vaativaa pääroolia esittää Samantha Morton, joka nähtiin viime vuoden festivaaleilla Carine Adlerin elokuvassa Under the Skin (1997). Siinä Mortonin esittämä nuori nainen käsitteli äitinsä kuolemaa. Tarinan päähenkilöiden selviytymisriiteissä on yhtäläisyyksiä, mutta siinä missä Under the Skin on selviytymistarina, Morvern Callar on toteava tutkielma traumasta ja surusta. Elokuva liikkuu päähenkilön iholla, hänen hengitystään seuraten. Ohjaaja osaa antaa hiljaisuuden puhua. Elokuva on ahdistava, mutta siinä on myös karua kauneutta. Kaikista menetyksistä ei yksinkertaisesti vain voi toipua.

Myös ranskalaisen Anne Fontainen elokuvassa Comment j’ai tué mon père (2001) käsitellään menetystä. Yläluokkainen Jean-Luc saa kirjeen isänsä kuolemasta, minkä jälkeen isä ilmestyy hänen luokseen vierailulle. Artisokka-viikonlopun elokuvista Comment j’ai tué mon père on hienovireisin ja hiotuin, jopa siinä määrin, ettei henkilöihin tahdo jäädä kosketuspintaa lainkaan. Lisäksi juoni oli ennalta-arvattava.

Vuoden esikoiset

Nainen vai artisokka -festivaalilla on perinteisesti esitelty myös aivan uusia elokuvantekijöitä. Tänä vuonna ohjelmistossa oli kolme esikoista, joista argentiinalaisen Sandra Gugliottan Un día de suerte (2002) oli omaäänisin ja löyhästä rakenteestaan huolimatta ehjin. Elokuvassa seurataan dokumentinomaisesti nuoren Elsan elämää Buenos Airesissa. Valentia Bassi sopii erinomaisesti esittämään luonnonlasta, joka haikailee tapaamansa italialaisen miehen perään. Kaupungissa kuohuu yhteiskunnallisten ongelmien vuoksi, mutta niitä Elsa ei näe. On tutustuttava itseensä ennen kuin voi kiinnittyä yhteiskuntaan.

Italialaisen Monica Stambrinin esikoinen Gasoline (2001) on mitä merkillisin sekoitus farssia ja trilleriä. Konservatiivinen äiti saapuu ahdistelemaan tytärtään, joka työskentelee bensa-asemalla tyttöystävänsä kanssa. Syntyy sanaharkkaa ja käsirysyä, äiti lyö päänsä ja kuolee. Ruumista kuljetellaan edestakaisin. Äiti jatkaa jäkätystään. Tyttöparia ahdistelee ekstaasia nappaileva kolmikko. Lopussa ohjaaja pääsee mässäilemään pyrotekniikalla. Katsojan käteen ei jää yhtään mitään. Kolmannessa esikoisessa on siinäkin lesboparia vainoava äiti. Li Yun ohjaama Fish and Elephant (2001) on ensimmäisiä kiinalaisia elokuvia, joissa lesbosuhdetta kuvataan avoimesti. Olipa elokuva seksuaalipoliittisesti kuinka tärkeä tahansa, länsimaisen katsojan silmissä Fish and Elephant on naiivi. Fyysisyyttä kuvataan heinäsuopaleikkauksilla ja ympäristön suhtautuminen homoseksuaalisuuteen on kuin opetusfilmistä. Lisäksi elokuva on piinallisen hidas, vaikkakin äidin hahmo tuo tarinaan hieman piristystä. Tiedä häntä, ehkä komiikkaa oli enemmänkin, mutta länsimaalainen ei sitä vain ymmärtänyt. Stambrinin ja Yun elokuvista jäi vaikutelma, että ne oli valittu ohjelmistoon synopsiksen eikä onnistuneen lopputuloksen perusteella.

Bollywoodia ja kung-fua

Tämän vuoden Artisokka-viikonlopusta jäi hieman raskas olo. Tunnelmat olisivat saattaneet olla erilaiset, jos festivaalikunto olisi riittänyt myös Karan Joharin Bollywood-tanssispektaakkeliin Kabhi Khushi Kabhie Gham (2001), sekä eteläkorealaisen Cho Jin-kyun kung-fu-komedia My Wife Is a Gangster (2001).

Vaikka Artisokka-ohjelmistossa oli tänä vuonna myös pettymyksiä, jäi kokonaiskuva jälleen kerran plussan puolelle. Viikonlopun aikana oli mahdollisuus nähdä elokuvia niin aloittelevilta kuin kokeneemmiltakin tekijöiltä, joiden töissä on antoisaa moninaisuutta niin kulttuurisesti kuin tyylillisestikin.