ELOKUVAN JUHLAA POHJOISESSA Midnight Sun Film Festival 2003

Sodankylän keskusta on ruma ja ankea. Pitkiä suoria teitä ja tylsän näköisiä rakennuksia. Mutta kun käyntiin tärähtää Midnight Sun Film Festival, alkaa raitilla tapahtua. Keskustan kadut täyttyvät elokuvahulluista ja festivaalivieraista. Näytöspaikkoihin jonotetaan ja festariklubit pullistelevat juhlamielen pauloihin joutuneista cinefiileistä. Alkujaan Kaurismäen veljesten ja Anssi Mänttärin alulle panemat elokuvajuhlat järjestettiin Sodankylässä jo 18. kerran. Kuten tavallista, lista päävieraista eli loppuhetkille saakka ja ennakkotiedot eivät taaskaan pitäneet paikkansa. Lopulta päävieraiksi saapuivat ohjaajat Jean Rouch (Ranska), Irvin Kershner (USA) ja Emir Kusturica (Serbia-Montenegro), jonka elokuvat olivat festivaalien suosituinta tavaraa.

Tapaus Kusturica

Emir Kusturica, tuo bosniakkien entinen jumala ja nykyinen epäjumala, lähti kartoittamaan rakastamansa maan historiaa elokuvallaan Underground (1995), joka mielestäni on edelleen ehdottomasti hänen mestarillisin työnsä. Belgradiin tapahtumansa sijoittava elokuva sai järisyttävän vastaanoton aikanaan Bosniassa (nyk. Bosnia-Herzegovina). Kusturicaa pidettiin siellä maanpetturina, "Serbian Leni Riefenstahlina", hän kun ei vanhana bosnialaisena enää kuvannutkaan bosnialaisten elämää, kuten vanhemmissa elokuvissaan Isä on työmatkalla (Otac na sluzbenom putu,1985) ja Mustalaisten aika (Dom za vesanje,1989), jotka myös näytettiin festivaaleilla. Nämä mustalaisten elämästä kertovat elokuvat olivat tehneet hänestä Sarajevossa suuren sankarin.

Kusturica oli aina tuntenut itsensä jugoslaaviksi, vaikka bosnialaista alkuperää olikin. Hän ilmaisi lehdissä avoimesti huolensa maan hajoamisesta ja puolusteli julkisuudessa Slobodan Milosevicia. Kun Kusturica otti vielä Bosnian sijaan Jugoslavian (nyk. Serbia-Montenegro) kansalaisuuden ja vaihtoi kotikaupunkinsa Sarajevosta Belgradiin, oli bosnialaisten mitta täynnä. Kusturican mukaan hänet tapettaisiin, jos hän vielä näyttäytyisi Sarajevossa. Nämä lausunnot ovat peräisin erinäisistä lehdistä, sillä festivaaleilla hän ei montaa haastattelua antanut. Undergroundin jälkeen Kusturica sitten vetäytyi julkisuudesta ja uhkasi lopettaa elokuvien teon. Onneksi näin ei käynyt. Hän kuvasi 1998 elokuvan Musta kissa, valkoinen kissa (Crna macka, beli macor, 1998), joka jälleen kertoi mustalaista, mutta tällä kertaa Belgradin mustalaisista, ei Sarajevon.

Tapaus Rouch

Festivaalien ikäpresidentti oli vuonna 1917 syntynyt ranskalainen "totuuselokuvan" mestari Jean Rouch, joka festivaaleilla elokuvia esitellessään mieluummin hauskuutti yleisöä kuin puhui tiukkaa asiaa. Hänen legendaarinen lyhytelokuvansa Hullut mestarit (Les maitres fous, 1955) kertoi henkeäsalpaavasti Ghanalaisen Hauka-heimon jäsenistä. Normaalisti suurkaupungissa elävät heimolaiset kokoontuvat kerran vuodessa viidakkoon viettämään hurjia ja verisiä rituaaleja, joissa parodioidaan eurooppalaista valtakulttuuria. Muutaman päivän sekoilun jälkeen he palaavat taas kaupunkiin normaaleihin töihinsä.

Kaupunkilaiselämää Rouch puolestaan kuvaa puolidokumentissaan Minä, musta mies (Moi, un noir, 1958). Se kertoo nigerialaisista nuorista miehistä, jotka ovat saapuneet Norsunluurannikolle Treichvillen kaupunkiin etsimään töitä. Nämä pääosissa olevat sympaattiset nuorukaiset esittävät itse itseään, eli dokumentin ja fiktion rajat ovat tietoisesti jätetty häilyviksi. Elokuvan fiktiivistä puolta on korostettu antamalla päähenkilöille nimiksi muun muassa Eddie Constantine, Edward G. Robinson ja Tarzan. Minä, musta mies painii nykyäänkin hyvin tuttujen ongelmien parissa, kuten työttömyyden, rahavirtojen epätasaisen jakautumisen ja tietenkin nuorten miesten naishuolien. Jean-Luc Godard, joka ihaili suuresti Rouchia, luonnehti elokuvaa seuraavasti: "Antamalla elokuvalleen nimen Minä, musta mies Jean Rouch, joka on yhtä valkoinen kuin Rimbaud, julistaa hänkin että Minä on toinen. Niin muodoin hänen elokuvansa tarjoaa taianomaisen avaimen runouteen."

Pohjoista ja eteläistä eksotiikkaa

Perinteisen Sodankylä-palkinnon (tänä vuonna Canal + -palkinto) sai tänä vuonna ohjaaja Matti Kassila. Päävieraiden ohella Kassilalle oli varattu yksi aamu ns. aamukeskusteluun, jossa festivaalijohtaja Peter von Bagh jututti häntä pari tuntia yleisön edessä. Kassilan laajasta tuotannosta esillä olivat suomalaisen rikoselokuvan tukijalka Komisaria Palmun erehdys ja aina niin mainio Agapetus-filmatisointi Hilman päivät. Kassila myös esitteli Valentin Vaalan elokuvan Vihreä kulta (1938), sillä olihan Kassila aloittanut uransa Vaalan elokuvien apumiehenä. Vihreän kullan ohella lappilaisen luonnon kauneutta saatiin ihastella Teuvo Tulion elokuvassa Sensuella (1972) ja Tapio Suomisen spektaakkelissa Mosku - lajinsa viimeinen (2003).

Meille suomalaisille hieman eksoottisempaa tarjontaa edusti argentiinalainen "lesbopunk-roadmovie" Tan de repente (2002). 26-vuotiaan Diego Lermanin ohjaama elokuva on mielettömän intensiivinen kasvutarina kolmen nuoren tytön matkasta omien mieltymystensä ja himojensa yllättävään maailmaan. Rosoinen mustavalkokuvaus luo haikeutta ja kovuutta komediallisempien jaksojen väliin. Erittäin mielenkiintoinen tapaus oli myös nuoren unkarilaisen Geörgy Palfin ohjaama Hukkle (2002). Elokuvassa ei ole lainkaan dialogia, vaan se perustuu täysin visuaaliseen kekseliäisyyteen ja kuvakerronnallisiin oivalluksiin. Pieneen kylään sijoittuva murhamysteeri tosin kadottaa juonensa pahoin visuaalisen näyttävyytensä alle. Palfi palkittiin viime vuonna vuoden nuorena tulokkaana Euroopan elokuvapalkintojen jaossa.

Edellä mainittujen lisäksi Sodankylässä oli tarjolla myös paljon muuta, kuten upeasti säestetyt mykkäelokuvat Ajomies (Körkarlen, 1921) ja Entusiasmi (Entuziasm: Simfonia donbassa, 1931), uudempaa elokuvaa Junalinnuista (Zugvögel...einmal nach inari, 1998) Anger managementiin (2003) ja tietenkin viime aikojen suomalaisia uutuuksia. Eli ei kaikkea kaikille, mutta jokaiselle jotain. Midnight Sun Film Festival osoitti jälleen olevansa suomalaisten elokuvafestivaalien kruunaamaton kuningas!

Pauli Jokinen / © 2003 Copyright Film-O-Holic kuvat / © 2003 Merja Hannikainen ja Hanna Oksanen (Midnight Sun Film Festival) - kaikki oikeudet pidätetään -