VENÄJÄLLÄ AMMUTAAN

Taitaa olla itänaapurimme Venäjä tulossa taas muotiin. Edellinen Venäjä-buumi Suomessa oli perestroikan vuosina 1980-luvun lopulla. Ainakin Tampereen elokuvajuhlilla Pietarin kaupungin 300-vuotisjuhliin liittyvissä näytöksissä nähtiin runsaasti uutta venäläistä elokuvaa ja se tuntui myös kiinnostavan varsin laajaa yleisöä. Lisäksi juhlilla kotimaisten korkeintaan 30-minuuttisten elokuvien sarjan pääpalkinnon sai Venäjä-aiheinen dokumentti Minun pikku elefanttini. Turun taideakatemiassa opiskelevan Selma Vilhusen ohjaama elokuva kertoo Venäjän maaseudulla elelevästä Maria Ivanovasta ja hänen verkkaisesta päivästään. Vilhunen on oivaltavasti tavoittanut Venäjä-dokumentin syvimmän lajityypillisen olemuksen. Lehmien ammuntaa, kissojen iltamaitoja, hiljaisen kylätien keskipäivää, elämää sellaisena kuin sen pitäisi tuntua tarjoaa tämä elokuva kiireisen kilpailuyhteiskunnan katsojalle.

Nyky-Venäjän raadollisempaa todellisuutta nähtiin tuomariston erikoispalkinnon saaneessa elokuvassa Kazan-Moskova-Kazan (2002). Aleksei Shipulinin ohjaama elokuva kuvaa äidin ja tyttären elämää markkinatalouden pyörteissä. Äiti on torikauppias, joka rahtaa myytävää tavaraa Kazanista Moskovaan kahden päivän bussimatkan päähän. Tyttären piirtämissä kuvissa äidin arjen sankaruus muuntuu tämän supernaisen kyvyiksi. Hän on Nekrasovin runon Venäläinen nainen, joka uskaltaa astua vaikka palavaan taloon. Äiti on yrittäjä sanan varsinaisessa merkityksessä, hän yrittää järjestää jotenkin ihmisarvoiset elinolot tyttärelleen itselleen oloissa, joihin ei nuoruudessaan kuvitellut joutuvansa. Korkeakoulutuksen saanut äiti joutui työttömäksi Neuvostoliiton romahdettua ja samalla häipyi mieskin. Kuvaava on luokkakokouksen saldo, yhdestä pojasta on tullut poliisi, toisesta rosvo ja kaikki loput entiset luokkatoverit toimivat äidin tapaan torikauppiaina.

Neuvostoliiton lasten kohtaloita jäljitetään myös pietarilaisen Viktor Kossakovskin elokuvassa Keskiviikko 19.7.1961 (1997). Tuona päivänä Kossakovski syntyi Leningradissa yhdessä sadan muun neuvostokansalaisen kanssa. Ohjaaja on elokuvassaan yrittänyt tavoittaa heistä mahdollisimman monta. Jotkut olivat muuttaneet ulkomaille, ihmeen moni Vladivostokiin Venäjän toiselle laidalla, mutta vain yksi löytyi vankilasta. Vaikka kaikista ei torikauppiaita siis ole tullutkaan, on elokuvan vaikutusvaltaisimmalta näyttävä hahmo asemapoliisi, joka kertoo ampuneensa sen verran monta asiakastaan, että siihen alkaa turtua. Aiemminkin Tampereella on nähty Viktor Kossakovskin elokuva Pavel ja Ljalja (1998), jossa ohjaaja kuvaa opettajiensa Pavel Koganin ja Ljudmila Stanukinasin suhdetta. Kogan viettää elokuvassa lähes puhekyvyttömänä viimeisiä elinaikojaan Jerusalemissa Stanukinasin hoivaamana. Elokuvasta välittyy harvinaisen selvästi, että tilanteesta huolimatta suhde on loppuun asti molemminpuolinen rakkaussuhde.

Verkkaisten maalaisidyllien lisäksi Venäjää kuvaavista niin ulkomaalaisten kuin venäläistenkin tekemistä dokumenteista on totuttu odottamaan rikollisuuden ja väkivallan maailman kuvauksia. Edellistä edustaa Aleksandr Veledinskin omalaatuinen Me kaksi vain (2001), joka kuvaa ratavartijaveljesten absurdinsuloista elämää ällistyttävän samaan tapaan kuin viime vuonna Tampereella nähty ja samana vuonna valmistunut slovakialaiselokuva Leben nach Fahrplan. Ilmeisesti niin sanotun kehityksen junan kulkua vierestä seuraamaan jääneet miekkoset ovat juuri sitä, mitä reaalisosialismin raunioista länteen kannattaa tarjota. Ongelmapuolen elokuvasta käy Sergei Bosenkon Karkuri (2001), Tshetshenian sodan kesken lopettaneen venäläissotilaan kokemusten kuvitus. Sotilaan isä oli omassa sodassaan aikanaan tullut pelosta joksikin aikaa värisokeaksi ja niinpä taistelukohtaukset tässä elokuvassa esitetään mustavalkoisina. Poikakin pelkäsi tulevansa ammutuksi ja kun hän ei keksinyt kuolemalleen mitään järkevää syytä, hän päätti omalta osaltaan antaa tshetshenien hoitaa itse sotkunsa. Toki Venäjällä tehdään muunkinlaisiakin elokuvia. Pietari-sarjassa Tampereella nähty Natalia Beljuskenen Appelsiini (2002)on esimerkki elokuvasta, joka ei sovi kumpaankaan näistä Venäjä-kuvauksen linjoista. Elokuva on luonnostelma uuden Venäjän usein pääkaupunkilaisiin menestyjiin kuuluvasta moskovalaisesta näyttelijättärestä.

Varhaista venäläistä

Livesäestettynä mykkäelokuvaesityksenä Tamperella nähtiin neuvostoliittolainen varhainen tieteiselokuva Aelita (1924). Elokuva nousi kulttimaineeseen, kun se vuosikymmenten salaperäisyyden jälkeen ilmestyi videojulkaisuna Amerikassa 1990-luvun alussa. Tampereella oli nähtävänä tarinan ymmärrettävyyden kannalta parempi venäjänkielinen, hieman lyhyempi versio. Kinokonsertissa tuon mykkäelokuvan säesti Itä-Euroopan valloituksistaan kuuluisa pyykkitelineorkesteri Cleaning Women. Ohjaaja Jakov Protazanov teki merkittävän uran jo tsaarinajan Venäjällä ja muutaman vuoden emigranttijakson jälkeen monia 1920-luvun yleisön suosikkielokuvia Neuvostoliitossa. Kaupallisen Mezhrabpom-yhtiön valmistama elokuva kertoo neuvostotiedemiehestä, joka rakentaa avaruusaluksen ja lähtee Marsiin etsimään unelmiensa prinsessaa. Perillä hän joutuu kuitenkin juuri parahiksi sielläkin käynnistyvän proletaarisen vallankumouksen pyörteisiin. Elokuvan tekoon käytettiin ajan kansainväliselläkin mittapuulla paljon rahaa ja valtavaa avustajajoukkoa ja sitä varten kuvattiin poikkeuksellisen paljon materiaalia, lähes kymmenkertaisesti yleisöversioissa nähty määrä.

Elokuva perustuu niin ikään Pariisista maanpaosta palanneen Aleksei Tolstoin romaaniin, tosin niin väljästi, että kopion alussa valitellaan elokuvan taiteellisen tason siitä aiheutunutta laskua. Se on mainettaan realistisempi, konstruktivistisissa Mars-lavasteissa kuvattuja jaksoja on elokuvassa kuitenkin sen kestosta vähemmistö, vaikka kuvat niistä ovatkin olleet ainoat saatavilla olevat ja moniin elokuvan historian kirjoihin levinneet ennen videojulkaisua. Englantilaisen neuvostoelokuvan tutkijan Ian Christien mukaan Aelita on bahtinilaisittain moniääninen elokuvateksti, joka kuvaa NEP-kauden todellisuuden määrittelystä kilpailevia monia puhetapoja.

Uudenvuodenpäivänä televisiossa esitetyssä, myös Tampereelta nähdyssä Itse Valtiaat -avaruusmusikaalissa annettiin se käsitys, että Neuvostoliiton avaruusohjelma perustui belgialaisen sarjakuvahahmo Tintin avaruusseikkailuista saatuihin vaikutteisiin. Todennäköisemmin kuitenkin se taisi olla sarjan piirtäjä Hergé, joka lainaili jo aikanaan länsivientiä varten tehdystä neuvostoelokuvasta. Tullikamarin Aelita ja Cleaning Women ainakin veti lähes täyteen yleisöä. Aiemmin lähinnä rytmisiä kuvioita rakennellut orkesteri intoutui ehkä elokuva kerronnallisuuden houkuttelemana soittamaan myös melodioita ja onnistui säestystehtävästään erinomaisesti.

Ei pelkkä kilpailu

Tampereen elokuvajuhlat on monien kaltaistensa tapaan rakennettu kilpailusarjojen varaan. Kilpaileminen sinänsä tuntuu jo vähän aikansa eläneeltä suhtautumistavalta valtavaa ja varsin yhteismitatonta elokuvamäärää esittelevillä festivaaleilla. Oleellisempaa kuin jalokin kilpa on juuri se, että nähtäväksi saadaan paljon erilaista elokuvaa. Kansainvälisen kilpailun pääpalkinnon Tampereella sai australialainen Michael Batesin ohjaama Koneenhoitaja. Elokuva kuvaa töistä kotiin palaavan koneenkäyttäjän matkaa vaikuttavin kauniiden kuvien sarjana, mutta muuten elokuva perustuu yhteen ideaan, koneenkäyttäjän mielikuvien heijastumiseen seiniin hänen matkansa varrella. Yleisön suosikkielokuva oli norjalainen Terje Ragnesin Pelastakaa lapset, joka päättäjäisissä herätti ansaitsemaansa hilpeyttä. Kaihisilmäinen tyttö käyttää vammaansa estoitta hyväkseen ja myy veljensä kanssa arpoja Afrikan sokeitten hyväksi ja ostaa sitten saamillaan rahoilla karamelleja ilman omantuntonsa kolkutteluja ja sosialidemokraattista hyvinvointivaltiota edustavan Statoilin myyjän käännytysyrityksistä huolimatta.. Elokuva on tarkoitettu satiiriksi egoismille, mutta toisaalta se voidaan tulkita varmaan myös vapauttavaksi ylistyslauluksi sille, mikä selittäisi sen saamaa laajaa hyväksyntää.

Palkinnoitta jäi valitettavasti Simojukka Ruipon ja Jouni Hokkasen Pohjois-Korea-aiheinen lyhytelokuva, Pahan akseli -trilogian toinen osa Children´s Palace, joka kilpaili sekä kotimaisessa että kansainvälisessä sarjassa. Miesten edellisen, varsin laajasti huomioidun elokuvan Pjongjang Robogirl tapaan se tarjoaa kiinnostavan ja hauskan pilkahduksen Satumaasta, joka uskaltaa väittää tarjoavansa toisenlaisen vaihtoehdon sille, miten tulisi elää. Elokuva antaa välähdyksiä koululapsille iltapäivärientoja tarjoavasta valtavasta laitoksesta, jopa pohjoiskorealainen avaruussukkula tai ainakin sellaiselta pinnalta näyttävä nähdään eteishallissa.

Risto Jarvan muistolle

Tampereen lyhytelokuvajuhlilla ryhdyttiin jakamaan Risto Jarvalle nimettyä palkintoa vuonna 1978. Erikoisnäytöksessä näistä nähtiin nyt kolme, jotka erinomaisesti edustivat yllättävästi suomalaisen studiokauden jälkeisen näytelmäelokuvan linjoja. Ensimmäinen oli Elina Kataisen ja Timo Linnansalon ohjaama neliminuuttinen tunnelmapala 16.12.1977 - Risto Jarvan muistolle (1978). Risto Jarva kuoli auto-onnettomuudessa tuona päivänä. Jarva oli lahjakas elokuvantekijä, josta koskaan ei tullut 1960-lukulaisten filmihullujen hänestä toivomaa oikeaa auteuria, vaikka hän sellaisena on ehdokkaiden puutteessa jouduttu esittämään. Hänen uransa oli kantaaottavuuden jälkeen kehittynyt kohti viimeisteltyä mutta populaaria, yleisön suosimaa linjaa, jonka aika koitti uudelleen vasta parikymmentä vuotta Jarvan kuoleman jälkeen.

Todellinen tekijä, Aki Kaurismäki suomalaiseen elokuvaan ilmaantui vasta 1980-luvulla, aluksi näyttelijänä veljensä Mikan esikoiselokuvassa Valehtelija (1980). Näytöksen toisena elokuvana nähty työ osoittaa kaikkien kaurismäkiläisen maailman oleellisten elementtien olleen läsnä jo heti alkuräjähdyksensä jälkeen. Näytöksen kolmas elokuva, Kaisa Rastimon edelleen riemastuttavan hätkähdyttävä esikoiselokuva Lauran huone (1988) puolestaan ennakoi seuraavan vuosikymmenen naiselokuvaa, joka tekijämiehisyyden ja kaupallisen lajityyppielokuvan ohella on kolmas merkittävä uuden suomalaisen elokuvan virtaus. Rastimo käsitteli ennen elokuvaa antamansa lausuntonsa mukaan jo esikoiselokuvassaan samoja teemoja kuin Heinähatussa ja Vilttitossussaan, jossa ne vain ovat seestyneemmässä muodossa.

Tampereen elokuvajuhlien käytännön sujumista vaivasi tänä vuonna näytäntöjen jatkuva myöhästely. Näytäntöjen pituus oli rakennettu aivan liian pitkäksi, sillä vaikka aikataulu saataisiin pitämäänkin, on yli puolitoista tuntia liian pitkä monielokuvaisen näytännön kestoksi yleisön mielenvireyden ylläpitämisen kannalta. Hämmästyttävää, että näin vanhalla elokuvajuhlalla on äkkiä tämän kaltaisia ongelmia. Maailma on kiinnostavia elokuvia täynnä, jostain on aina luovuttava ja juuri etukäteen valitsemisen taito on yksi elokuvajuhlien järjestämisen ammattitaidon keskeisiä osoituksia.