Nainen vai artisokka - keskitalven hehkeä herkku

Helsingin Lasipalatsissa järjestettiin tammikuun viimeisenä viikonloppuna neljäs Nainen vai artisokka -elokuvafestivaali. Tiivistahtisessa ohjelmassa esitetään elokuvia, joissa naiset ovat keskeisissä rooleissa sekä kameran edessä että takana. Eikä laadusta tingitä. Tänä vuonna Outi Heiskasen, Kirsi Raitarannan ja Saara Saarelan muodostama festivaalitiimi oli koonnut Bio Rexin valkokankaalle varsinaisen elokuvaherkkukorin.

Enää ei naiselokuvista kertovissa jutuissa tarvitse vakuutella, että kyllä naisetkin osaavat tehdä elokuvia. Sen sijaan voi pohtia sitä, minkälaista jalansijaa naiset ovat elokuvakartalla itselleen valtaamassa. Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että naiset ohjaavat huomattavasti enemmän taiteellisesti kunnianhimoisia elokuvia kuin valtavirrassa kroolaavia kassamagneetteja.

Mistähän tämä voisi olla osoitus? Herkemmästä esteettisestä silmästä? Henkisemmästä tematiikasta, joka pakottaa etsimään monisyisempiä elokuvakerronnan keinoja? Tiukemmasta tekijäseulasta? Vai pelkästään siitä, että markkinaraha ei vielä - Markus Selinin rahoja lukuunottamatta - luota naisiin?

Sukupuolipolitiikkaa

Vaikka naisten ei enää tarvitse elokuva-alalla taitojaan todistella, Nainen vai artisokka -festivaali tekee joka tapauksessa sukupuolipolitiikkaa. Vastikään ensi-iltansa saaneen Kuutamolla-elokuvan tähti Minna Haapkylä on harmitellut sitä, kuinka harvinaista edelleen on, että nainen saa elokuvassa pääroolin.

Naispääosien lukumäärä ei tietenkään ole mikään itseisarvo, vaan kysymys on siitä, että pääosan valinnalla valitaan samalla myös kenen kokemuspiiriä elokuvassa ensisijaisesti kuvataan ja kenen silmillä tapahtumia katsellaan. Jos puolet katsojista on naisia, eikö ole pelkästään reilua, että noin puolessa elokuvista näkövinkkeli olisi sellainen, johon pystyisi helpommin samaistumaan? Tämän tavoitteen eteen pienet festivaalit kuten Nainen ja artisokka tekevät arvokasta työtä. Tuloksena ei varmasti ole mullistuksia, mutta maaperä voi sentään vähän pehmetä.

Tutkielmia

Valitessani katseltavaa Artisokka-ohjelmistosta iski ahneus. Mitään ei olisi raskinut jättää pois, joten päätin katsoa kaiken, minkä ehdin.

Festivaalin yleisösuosikkeja oli laajempaankin levitykseen tullut Roolipeli (2001) jossa karismaattiset Emmanuelle Béart ja Pascale Bussières näyttelevät koko sielunsa vimmalla ystävyksiä, joiden suhdetta repivät intohimot, mustasukkaisuudet ja pakkomielteet. Ohjaaja Catherine Corsini (mm. La Nouvelle Eve, 1999) on virittänyt unelmien, realiteettien ja riippuvuuksien verkoston taiten, antaen tilaa valovoimaiselle pääparille. Asetelmassa olisi helposti saanut "pupu pataan" -trillerin, mutta luojan kiitos Corsini ei sellaiseen ole haksahtanut. Tapahtumat ovat mahdollisia, mikä lisää elokuvan kutkuttavaa epämukavuutta. Corsinin elokuva on naisten välisen ystävyyden tapaustutkimus, jossa ei onneksi ole deklamoivaa päätöslausetta.

Corsini oli paikalla Bio Rexissä söpöine "oltuani Suomessa kolme päivää ymmärrän paremmin Kaurismäen elokuvia ja miten ihminen voi tulla kotiin ja kaatua kynnykseltä suorin vartaloin maahan" -kommentteineen. On tietysti hienoa, että festivaaleilla katsojilla on mahdollisuus esittää kysymyksiä ohjaajille, mutta tilanteet tuntuvat olevan aina enemmän tai vähemmän vaivautuneita. Näistä hetkistä saisi varmasti enemmän irti, jos ohjaajavierailu alkaisi järjestäjien valmistelemilla kysymyksillä. Nytkin yleisö sai kyselyvaihteen päälle niin myöhään, että kun keskustelu alkoi käydä mielenkiintoiseksi, piti puheet lopettaa seuraavan elokuvan tieltä.

Norjalaisen Berit Nesheimin elokuva Eva’s Eye (1999) on Roolipelin tapaan tutkielmanomainen. Ulkoisesti on kysymys murhan selvittämisestä, mutta käsittelytapa poikkeaa perinteisestä. Nesheim ruotii tapahtumia sekä tekijän että tutkijoiden näkökulmasta. Kun tekijä on selvinnyt suunnilleen elokuvan puolessa välissä, käytetään loppuaika kohtalokkaiden tapahtumien rekonstruktioon. Loppumetreillä vedetään vielä matto jalkojen alta - mitä Evan silmä näkikään? Pääosassa on Andrine Saether, joka esittää mainiosti säikkyä yksinhuoltajaa - tavallista ihmistä, jonka tie kohti vääjämäätöntä kohtaloa alkaa yhdestä väärästä valinnasta. Varmaotteinen Nesheim on aikaisemmin ohjannut mm. elokuvan The Other Side of Sunday (1996), joka on ollut eurooppalaisena Oscar-ehdokkaana.

Äitejä ja tyttäriä

Mikähän lienee syynä siihen, että äitien ja tyttärien suhdetta kuvataan elokuvassa niin vähän? Mies-nais, nais-nais ja mies-mies -suhteita kuvataan kyllä kaikista mahdollisista ja mahdottomista näkökulmista, mutta äiti-tytär -suhteisiin tartutaan harvemmin. Olisiko tässä suhteessa ja sen katkeamisen pelossa jotain liian kipeää kuvattavaksi? Onko patetian pelko liian suuri?

Artisokassa esitettiin perä perää jopa kaksi elokuvaa, jossa äiti-tytär -suhde katkeaa äidin kuollessa syöpään. Australialaisen Christina Andreefin komediassa Soft Fruit (1999) aikuiset tyttäret muuttavat kotiin saattaakseen äitinsä rajan yli. Perheensisäisten toimintahäiriöiden, tytärten kinastelun ja äidin Jackie Kennedy -unelmien luoman absurdiikan ansiosta katsoja pystyy tarkastelemaan vaikeaa aihetta hymyssä suin.

Brittiläisen Carine Adlerin esikoinen Under the Skin (1997) on paljon karumpi tarina äidin menettämisestä. Päähenkilönä on parikymppinen Iris, jonka surutyö saa rankkoja muotoja ja suhde ainoaan sisareen on paljon kipeämpi. Iriksen purgatorinen matka kohti tasapainoa on kuvattu naturalistisen suorasukaisesti. Tyyliltään ja tunnelmaltaan Soft Fruit ja Under the Skin eivät voisi olla erilaisempia, mutta menetyksistään tyttäret selviävät samaan tapaan. Äidin kuolema on tyttärille kasvun paikka. Heidän ei tarvitse enää kilpailla äitinsä huomiosta, vaan he tulevat menetyksensä kautta kokonaisiksi. Kiinnostavaa on, että molemmissa elokuvissa lohtua tuo sukupolvien ketjun jatkuminen - molemmissa tarinoissa yksi tyttäristä on raskaana. Onko naiseus ilman äitisuhdetta suuntaan tai toiseen liian ankea aihe käsiteltäväksi?

Ahistusta

Ohjelmistossa oli myös kaksi inhorealistista esikoiselokuvaa: itävaltalaisen Jessica Hausnerin Lovely Rita (2001) ja brittiläisen Lynne Ramsayn Ratcatcher (1999). Näistä lohduttomista kasvukertomuksista Ratcatcher on selkeästi syvempi ja kypsempi. Hausnerin elokuvassa sisäänpäinkasvanut Rita elää keskiluokkaisessa perhehelvetissä, kunnes hänen mittansa täyttyy. Elokuva piehtaroi puberteetin kurjuudessa eikä avaa tarinaa mihinkään suuntaan. Koska Lovely Rita polkee paikallaan, tuntuu dramaattinen loppu täysin irralliselta.

Ramsayn Ratcatcherin pääosassa on 12-vuotias James, jonka kafkamaisena kasvuympäristönä on 1970-luvun työläislähiö Glasgow’ssa. Tienoot hukkuvat jätteisiin, rottiin ja täihin, pienemmät ovat isompien kynsissä ja perheissä voidaan pahoin. Kaiken kukkuraksi James syyttää itseään naapurin pojan kuolemasta. Jamesillä on kuitenkin unelmia, ja vaikka loppu on tässäkin elokuvassa traaginen, James on omassa pienessä maailmassaan ottanut vastuun elämästään. Ja kuolemastaan. Hurja aihe, hurjan hyvin käsitelty, hurjan hyviä lapsinäyttelijöitä.

Ratcatcherillä ja ranskalaisen Sandrine Veysset’n Martha Marthalla (2001) on kiinnostava temaattinen yhteys. Aikuisikään ehtinyttä Marthaa kalvaa myös lapsuudessa sattunut kuolemantapaus eivätkä eheytymistä edistä edes hyvä mies ja tytär. On käytävä pohjalla, ennen kuin paraneminen alkaa. Jos Ratcatcher on Kafkaa, Martha Martha on Dickensiä ja Hardya ryysyineen ja häätökehotuksineen. Hauraan Marthan henkilökuva on kuulaan kaunis. Valérie Donzelli (Martha), Yann Goven (mies) ja Lucie Régnier (6-vuotias tytär) näyttelevät rakkauden ja surun sitomaa perhettä koskettavasti.

Kuntopyöriä

Katsoin kaksipäiväisen festivaalin yhdeksästä elokuvasta kuusi, yhden olin nähnyt aikaisemmin. Vaikka katselusaldo oli hyvä, jäi harmittamaan, että näkemättä jäi kaksi kiinnostavaa elokuvaa, John Cameron Mitchellin drag queen -musikaali Hedwig and the Angry Inch (2000) ja Marion Vernoux’n komedia Personne ne m’aime (1994). Jäivät näkemättä, koska istumalihakset eivät kestäneet. Festivaalin tiiviydellä on tietysti puolensa, mutta jos ohjelmistossa on yhdeksän huolella valittua elokuvaa, olisi katsojaystävällisempää aloittaa näytännöt jo perjantai-iltana. Tai tuoda aitioihin kuntopyörät ahkerimpia festivaalikävijöitä varten.

On tietysti kohtuutonta syyttää festivaalia liiasta hyvyydestä. Jos ruumis vähän kärsikin, henki sai ravintoa sitäkin enemmän. Nainen vai artisokka on hurmaava festivaali, jonka elokuvissa riittää pureskeltavaa pitempäänkin.