SYNKISTELYÄ PIMEISSÄ ÖISSÄ

Hellämielinen voisi luulla, että kun järjestetään Pimeät yöt -elokuvafestivaali tahdotaan luoda valoa pimeisiin talven öihin. Pikkuruisen siivun Tallinnaan viidettä kertaa tuotujen elokuvien tarjonnasta nähneenä voin vakuuttaa että ajatus on harhainen. Kahden päivän aikana nähdyt viisi elokuvaa käsittelivät karusti muun muassa naisen kurjaa asemaa nykypäivän islamilaisessa kulttuurissa, rankkoja vankilakokemuksia ja keski-ikäisen miehen ajelehtivaa elämää turhautuneessa avioliitossa.

Kokeneen iranilaisen naisohjaajan Rakhshan Bani Etemadin (s. 1954) Under The Skin of the City, (Linna kesta all, 2001) on ankara kuvaus erään iranilaisen perheen elämästä. Tytär alistuu lapsineen sietämään väkivaltaista miestään. Poika haaveilee vauraudesta, mutta sekaantuu hämäräbisneksiin ja aiheuttaa perheelle häädön kotitalosta. Naapurin nuori tyttö pakenee kadulle tyrannimaisen veljensä rangaistuksia. Naisen kädenjälki näkyy, sillä naiset ovat elokuvan keskiössä, he ovat alisteisessa asemassaankin vahvoja ja sinnikkäitä. Perheen vanha äiti pitää ohjia käsissään, hän käy myös tehtaassa työssä, kun isä hautautuu omaan nurkkaukseensa kodista juuri poistumatta. Perheen merkitys on ehdottoman tärkeä.

Kroatialaista elokuvaa edustava Is It Clear My Friend? (Kas on selge, seltsimees?, 2000) on estetiikaltaan ja teemaltaan karu, räkäinen ja musta vankilakuvaus, joka ei anna katsojalle mitään toivoa. Vuosien näyttelijäntyön jälkeen ohjaajana debytoiva Dejan Acimovic (s. 1963) oli näytöksessä paikalla kertomassa elokuvan taustoista. Se perustuu tositapahtumiin, ohjaajan ystävän tarinaan. Näyttämönä on entisen Jugoslavian pahamaineisin vankila, joka suljettiin vasta jokin aika sitten. Henkilöiden nimet on muutettu, mutta kaikki tapahtumat on esitetty suurinpiirtein sellaisenaan. Vanginvartijat, jotka elokuva näyttää sadistisina, lahjottavina ja epäoikeudenmukaisina julmureina eivät suostuneet enää puhumaan ohjaajalle. Acimovic näyttelee itse yhtä pääosaa. Hän on totisesti tavoittanut vankiloiden käytävillä löyhkäävän saastan, veren ja tuskan hajun, mutta elokuvallisesti jälki ei ole kummoista. Kohtaukset ovat irtonaisia eikä juonellisia jännitteitä juuri synny. Näyttelijät taitavat olla enimmäkseen kadunmiehiä. Maanmiehen, Emir Kusturican elokuvissaan käyttämä, jumalaisia sointuja loihtiva Goran Bregovic on tehnyt taustalle musiikin.

Slovenialainen Sweet Dreams (Magusad unelmad, 2001) osoittautui elokuvista miellyttävimmäksi ja myös valoisimmaksi. Ohjaaja Saso Podgorsek (s. 1964) kertoo teinipojan elämästä koulun ja kodin paineessa 1970-luvun Jugoslaviassa. Siinä sivutaan rankkoja aiheita, insestiä, perheväkivaltaa, erilaisuuden aiheuttamia paineita, mutta elokuvan vire on kuitenkin nostalginen ja lempeä. Poika haaveilee farkuista ja levysoittimesta, jotka kaikilla muilla jo on.

Kazakstanilaisen veteraaniohjaajan Darezhan Omirbajevin (s.1958) The Road (Tee, 2001) kertoo taiteellisesta näkemyksestään muun kustannuksella kiinni pitävästä elokuvaohjaajasta, joka kyräilee kaunista mutta viileää vaimoaan ja havittelee jokaista vastaantulevaa naista. Hän ottaa auton alleen ja lähtee maantielle ajaakseen pitkän matkan äitinsä luo. Matkan aikana hän pysähtelee, tapaa merkillisiä ihmisiä, nukahtaa ja sekoittaa unen todellisuuteen. Elokuva alkaa saada absurdeja muotoja, kun tarinaan leikataan mustavalkoisia kohtauksia kuvitellusta elokuvasta, joka vasta muodostuu ohjaajan päässä.

How the Smith Searched For Happiness (Kuidas sepp önne otsis, 1999) on ukrainalaisen Radomir Valevskin ohajama näytelty satu, jonka puvustus ja lavastus on kuin suoraan 1970-luvulta. Kiinnostumista haittasi se, ettei elokuvassa ollut englanninkielisiä tekstityksiä ja vironkielisen tulkkauksenkin kuuli vain, jos älysi erikseen pyytää kuulokkeet.

Pimeiden öiden yhtenä teemana oli eestiläinen animaatio. Tarjonnassa oli hyvin otettu huomioon Viron laaja venäjänkielinen yleisö. Venäläistä elokuvaa oli jonkin verran ja entisen Neuvostoliiton alueelta on myös lukuisia näytteitä. Itäinen Eurooppa, muun muassa Slovenia ja Kroatia olivat varsin hyvin edustettuna, nehän ovat harvinaista herkkua suomalaisyleisölle. Myös Pohjoismaat, erityisesti Norja ja Suomi olivat näyttävästi mukana.

Jonkun verran nähtävänä oli samoja elokuvia kuin Helsingin Rakkautta ja Anarkiaa -festivaaleilla, esimerkiksi ranskalaiset Intimacy ja Amélie, Todd Solondzin Storytelling, espanjalainen Krámpack, Kusturican Super 8 Stories, japanilainen Eureka sekä Etelä-Korealainen The Isle. Paljon oli myös elokuvia, jotka parhaillaan pyörivät Suomen teattereissa. Juuri ensi-iltansa saanut Ozonin Under The Sand sekä pienimuotoiset ihmissuhdekomediat ranskalainen Taste of Others ja tanskalainen dogma-elokuva Italian for Beginners.

Kokemuksena elokuvamatka Tallinnaan oli erittäin mielenkiintoinen. Ja kun matkustaminen naapurimaahan eikä ravintolanautiskelu siellä paljon maksa ja elokuvien liputkin olivat edullisia, on festivaali suomalaiselle, vaihtelua kaipaavalle yleisölle suositeltava. Siperiankylmä Tallinna avautuu elokuvan ystävälle hieman eri tavalla kuin pelkälle kaljaturistille. Teattereissa voi tavata paikallisia ja festivaalien aikaan järjestetyissä klubi-illoissa voi tehdä tuttavuutta samanhenkisten kanssa.

Pimedate ööde filmifestival, Tallinna, Tartto ja Viljandi 28.11.- 9.12.2001.