(Huom! Saattaa sisältää spoileriaineksia)

Vuoden 2001 loppuviikot jäävät elokuvamarkkinoiden historiaan, kun kaksi odotettua kirjafilmatisointia vyöryvät valkokankaille ennennäkemättömän hehkutuksen saattelemina. Näistä englantilaisen Joanne Katherine Rowlingin luoma velhokoltiainen Harry Potter on klassinen esimerkki "kuumana taottavasta raudasta". Ensimmäinen Potter-kirja ilmestyi vain muutama vuosi sitten, ja se mullisti yhdessä kolmen ilmestyneen jatko-osansa kanssa maailman kirjamarkkinat. Menestyksestään hämmentynyt 36-vuotias opettajatar yritti pitää päänsä kylmänä ja panttasi Harryn filmausoikeuksia jonkin aikaa antautuen kuitenkin pian Warner Brothersin tehokkaalle voitelulle. Niinpä ensimmäinen Harry Potter -elokuva sai ensi-iltansa ennen kuin kirjailija pääsi päättämään seitsenosaiseksi suunnittelemansa kirjasaagan, ja elokuvan kylkiäisenä kaupat täyttyivät sellaisesta määrästä oheistuotteita, että itse George Lucaskin taitaa hieman vihertää kateudesta.

Toisen adventtiajan fantasiaelokuvan tausta on toisenlainen. Oxfordin yliopiston muinaisenglannin professorina elämäntyönsä tehneen John Ronald Reuel Tolkienin (1892-1973) nimi on joillekin ihmisille paljon sakraalimpi kuin toisille Kristus tai Allah. Hänen 1950-luvulla ilmestynyt suurteoksensa Taru Sormusten herrasta ja muut samaan aihepiiriin liittyvät kirjansa nauttivat ainutlaatuista kulttisuosiota, ja niiden filmatisointi on ollut todellinen haaste sekä fanaattisten fanien että teosten laajuuden takia. Niinpä Keski-Maan hobitit, haltiat ja örkit ovat saaneet odottaa elokuvallista inkarnaatiotaan yli neljänkymmenen vuoden ajan, muutamaa kunnianhimoista animaatio- ja tv-yritelmää lukuun ottamatta. Uhkayritykseen tarttui lopulta ohjaaja Peter Jackson, jonka elokuvatrilogian ensimmäinen osa Sormuksen ritarit saa maailmanensi-iltansa 19.12.

Kummankin elokuvan tekijät ovat painineet saman ongelman kanssa: miten tehdä suositusta kirjasta sellainen elokuva, joka tyydyttäisi kirjan omakseen ottaneen katsojan mutta samalla huvittaisi niitäkin, jotka eivät ole kirjaa lukeneet? Onko pyrittävä mahdollisimman suureen kirjauskollisuuteen ja fanien miellyttämiseen, vai onko rohkeutta tehdä uskalias oma tulkinta aiheesta? Tämä on klassikkofilmatisointien keskeistä problematiikkaa, jossa elokuvataide ja kirjallisuus käyvät keskinäistä tuijotuskisaa, ahneiden markkinavoimien toimiessa erotuomarina. Seuraavassa tarkastelen, miten Harry Potterin ja Frodo Reppulin on käynyt tässä intressien ristitulessa.

 

Harry Potter ja markkinavoimien kirous

Ensimmäinen askel klassikkoromaanin filmatisoinnissa on jonkinlainen dialogi kirjailijan ja tämän ajatusmaailman kanssa. Tässä suhteessa elokuvien lähtökohdat olivat erilaiset: J.K. Rowling oli henkilökohtaisesti konsultoitavissa, mutta J.R.R. Tolkienin ajatuksiin pääsee käsiksi enää hänen kirjoitustensa ja vanhojen haastattelujen kautta. Itse ajattelin etukäteen, että elävän kirjailijan kanssa on helpompi neuvotella kuin kuolleen kirjailijan perikunnan, joka saattaisi laittaa hyvinkin tarkat liikkumarajat elokuvantekijöille. Toisin kuitenkin kävi. Tehdessään sopimuksen Warner Brothersin kanssa Rowling jätti itselleen tuntuvan sananvallan elokuvan tekovaiheisiin ja hän puuttui niin näyttelijävalintoihin kuin lavasteidenkin yksityiskohtiin. Ohjaajaksi tosin otettiin Chris Columbus (mm. Yksin kotona), kun Rowlingin kerrottiin haaveilleen Terry Gilliamista.

Ilmeisesti Gilliamin maine villinä visionäärinä ja hörhönä Monty Python -veteraanina arvelutti Warnerin markkinatutkijoita, jotka pitivät ammattinsa rutiininomaisesti hallitsevaa Columbusta turvallisempana vaihtoehtona. Mitään suurta ohjauksellista näkemystä ensimmäisestä Harry Potter -elokuvasta onkin turha hakea. Ehkäpä juuri tämä episodi sai kirjailijan itsensä pitämään huolta esikoisensa kohtelusta, jottei elokuvasta tulisi täysin hollywoodilaisen imelää. Rowling mm. vaati, että kaikkien aikuisnäyttelijöiden tulisi olla klassisen teatterisivistyksen omaavia brittejä, ja totta onkin, että elokuvan näyttelijäsuoritukset ovat kautta linjan onnistuneita. Ja onhan mukana sentään toinen Monty Pythonin kasvatti, ilmeikäs John Cleese.

Edellä mainitun seurauksena elokuvan toteutus on kirjauskollinen orjallisuuteen asti. Kohtaukset seuraavat toisiaan samassa järjestyksessä kuin kirjassa, suorastaan luku luvulta. Huispausmatsit on sentään sulautettu yhteen otteluun, ja kirjan lopussa olevasta "esteradasta" matkalla viisasten kiven luo on jätetty jokunen tehtävä pois. Kahteen ja puoleen tuntiin mahtuu kuitenkin runsaudensarvellinen tavaraa. Rowlingin taikamaailma tuodaan esiin kaikessa visuaalisessa loistokkuudessaan pikantteja yksityiskohtia unohtamatta, mikä on hedelmällinen kasvualusta kaikelle oheiskrääsälle, kuten muovisille velhon taikasauvoille ja Potterin silmälaseille. Valitettavasti juuri tämän takia Harry Potter onnahtaa taiteellisesti, sillä siinä elokuva on esitysmuotona alistettu kirjallisuudelle. Tämän seurauksena elokuva on lasten mielestä liian pitkä ja aikuisten mielestä liian pinnallinen. Potter-fanitkaan eivät ilahdu, vaan jäävät mutisemaan puuttuvista ja väärin menneistä kohtauksista. Särmikkäämmällä otteella elokuva olisi tehnyt paremman palveluksen sinänsä mainioille Potter-kirjoille, mutta onhan seuraavissa osissa varaa parantaa, vaikka toivo onkin heikonlainen.

Valtasormus Jacksonin sormessa

Ensimmäistä laajamittaista Tolkien-filmatisointia on odotettu kauemmin ja ristiriitaisemmin tuntein kuin Harry Potteria. On niitäkin, joiden mielestä Sormusten herraan ei tulisi elokuvantekijöiden koskeakaan. J.R.R. Tolkien itse ei aikoinaan ollut lainkaan näin jyrkkä, vaan hän myi kirjansa kuvausoikeudet pilkkahintaan United Artists -yhtiölle, ja ne periytyivät mutkien kautta New Line Cinemalle. Tolkienin perikuntakaan ei ole puuttunut elokuvan tekoon millään tavoin; sen sijaan perikunta on pitänyt huolta siitä, että oheistuotteet ovat jääneet vähiin. Mitään muovisia valtasormuksia tai Gandalfin sauvoja ei siis ole saatavilla - kaikeksi onneksi.

Taru Sormusten herrasta -trilogian ohjaaja Peter Jackson ei ole mikään spektaakkelimies, vaan tunnettu vähän viistommista elokuvista, kuten Taivaalliset olennot ja Bad Taste, jossa veri lentää ja sisälmykset pursuavat. Jackson onkin suhtautunut tarinan lukuisiin örkinmättökohtauksiin niiden vaatimalla pieteetillä, eikä hän muutenkaan ole peitellyt omaa näkemystään aiheesta. Näyttelijöitä valitessaan Jackson on luottanut vaistonsa lisäksi type castingin varaan ja koonnut monikansallisen ryhmän. Tarinan päähenkilöksi Frodo Reppuliksi valikoitui kauniskasvoinen Elijah Wood suoraan Hollywoodin tähtitaivaalta. Todellisiin täysosumiin on päädytty tarinan kahden velhon rooleja täytettäessä. Sir Ian McKellen tekee unohtumattoman roolin tarinan dynamona Gandalf Harmaana, ja hän saa veroisensa vastustajan Saruman Valkoisesta, jota esittää todellisen renessanssin kokenut Christopher Lee. He tosin ottavat yhteen tavalla, joka tuo huvittavasti mieleen Tähtien sota -elokuvat, mutta kun tietää, mistä George Lucas on omaan saagaansa ammentanut, voi vain todeta ympyrän sulkeutuneen.

Jackson on jakanut Sormusten herran kolmeen osaan samoin kuin kustantajat aikoinaan Tolkienin teoksen. Ensimmäinen osa, Sormuksen ritarit on mahdutettu kolmeen tuntiin, mihin ei tietenkään ole päästy ilman reippaita oikomisia. Monipolvisen tarinan keskusjuoneen vaikuttavat kohtaukset ovat kuitenkin paikoillaan. Valitettavaa on se, että pois ovat karsiutuneet tarinaa keventävät, iloiset kohdat, kuten Vanhan Metsän herra Tom Bombadil, mikä tekee elokuvasta tummanpuhuvan, paikoin jopa ahdistavan. Tarinan monista elementeistä Jackson ja kumppanit ovat valinneet lähtökohdakseen ylevän ritarieepoksen, jossa uhrautuvuus ja urheus nousevat pääteemoiksi.

Elijah Woodin tähtisilmäinen Frodo, joka tuijottaa taakakseen koitunutta Sormusta tuon tuostakin ahdistunein katsein, heijastaa hyvin koko elokuvan henkeä. Myönnytyksiä nykyfantasian kirjoittamattomille laeille on tehty paitsi korkeassa action-pitoisuudessa myös naisroolien vahvistamisessa, sillä kirjassa kangaspuidensa ääressä viihtyvä haltiaruhtinatar Arwen on elokuvassa myös uljas soturi, joka pelastaa Frodon Yhdeksältä Ratsastajalta. Genrelle uskollisesti kauniit ja kuolemattomat haltiat erotetaan ihmisistä paitsi jumalallisella hohteella myös suipoilla korvilla - seikka, josta Tolkien ei puhu mitään... Toki Tolkienin vanhahtava arvomaailma kaivanneekin hieman päivittämistä, mutta toisaalta tietty vanhanaikaisuus on alun alkaenkin ollut osa Tolkienin tarumaailman viehätystä. Elokuvan aurinkoisilla alkuminuuteilla tuota henkeä on vähän jäljellä.

Joka tapauksessa Sormuksen ritarit onnistuu paremmin tehtävässään kuin Harry Potter, sillä se ei yritä mahdotonta. Jacksonin ohjaus tuo elokuvateattereihin visuaalisesti mahtavan spektaakkelin, joka ei seuraa kirjaa orjallisesti, vaan välittää tekijöidensä tulkinnan. Paradoksaalista kyllä, juuri näin tekijät onnistuvat vastaamaan haasteeseen. Se ei kilpaile alkuteoksen kanssa, vaan osoittaa sille sen ansaitsemaa kunnioitusta. Siksi Tolkien-fanit voivat huokaista helpotuksesta, ja muut saavat annoksen kelpo viihdettä.

Kirjoittaja tunnustautuu pitkäaikaiseksi Tolkien- ja viimeaikaiseksi Potter-faniksi.