HAJOSIKO KAMERASI - Tough Eye -animaatiofestivaali Turussa 14.-18.5.2003

Turussa järjestettiin toisen kerran kansainvälinen animaatiofestivaali Tough Eye toukokuisen koleana, elokuvien katselulle mitä parhaiten sopivana viikonloppuna. Festivaalin keskeisenä teemana oli japanilainen animaatio. Japani on tunnettu lännessä lähinnä kaupallisen animen tuottajana, mutta festivaalilla nähtävänä oli ennen kaikkea maan taideanimaatiota avantgardistisista muotokokeiluista yhteiskuntakriittisten töiden kautta maan pitkästä teatteriperinteestä ponnistaviin nukke-elokuviin. Ensimmäisellä Touhg Eye -festivaalilla kaksi vuotta sitten toimivaksi osoittautunut festivaalikonsepti sarjoineen oli säilytetty sellaisenaan. Kun aloituskerran hiukan ylimitoitettua esityskapasiteettiakin oli karsittu sopiviin mittoihin, oli Turussa tarjolla järjestelyiltään poikkeuksellisen hyvin toimiva elokuvatapahtuma.

Festivaalin ainoa kilpailusarja Timeless Competition sisälsi 34 elokuvaa neljässä esityksessä. Kilpailusarjaan voi pyrkiä kuka tahansa elossa oleva animaattori, teosten valmistumisajankohtaa ei ole rajattu muutamaan viime vuoteen niin kuin elokuvajuhlien kilpailusarjoissa yleensä. Tästä oivalluksesta syntyy myös hiukan erilaatuinen, vähemmän suoraviivainen kilpailu, vaikka käytännössä valtaosa sarjan elokuvista olikin valmistunut 2000-luvulla. Sarjassa jaettiin pääpalkinto ja neljä erikoispalkintoa. Kun viidestä palkitusta kaksi edusti sarjan harvalukuista vanhempaa tuotantoa ja neljä sen vakavahenkisintä laitaa, voi arvella tuomariston enemmän tai vähemmän tietoisena pyrkimyksenä olleen festivaalin uskottavuuden pönkittämisen valinnoillaan. Toisaalta ajallisen matkan päästä elokuvan arvo on tietysti helpompi havaita ja huumori on makuasioista kiistellyin. Palkituista neljä elokuvaa oli kokonaan piirrostekniikalla toteutettu ja viideskin osittain, sarjassa mukana olleet muutamat nukke- ja tietokoneanimaatiot eivät palkintosijoille yltäneet.

Pääpalkinnon sai saksalaisen Gil Alkabetzin piirroselokuva Swamp (1991). Elokuvassa kaksi ratsuarmeijaa taistelee ilmapallojen varassa suolla. Lopulta yksi sotilas keksii, että suo kannattaa kyllä, jos egoa turvaamaan kasattujen aseiden ja haarniskan paino ei ole sinne painamassa. Keksintö koituu sotilaan turmioksi, mutta visuaalisesti harmoninen elokuva viittaa mahdollisuuteen, että kerran oivallettu on aina mahdollista keksiä uudelleenkin. Erikoispalkinnot menivät Turun taideakatemian lopputyönä valmistuneelle virolaisen Ülo Pikkovin elokuvalle Bermuda (1998), venäläisen Igor Kovalyovin elokuvalle Andrei Svislotski (1991), englantilaiselle Jonathan Hodgsonin ohjaamalle elokuvalle Camourflage (2001) sekä kanadalaiselle elokuvalle Flux, (2002), jonka on ohjannut Chris Hinton. Näistä ainoa huumoripainotteinen on piirretty Flux, joka kuvaa lapsiperheen nopeasti rientävää arkea kaikessa kaoottisuudessaan. Rauhaton, jatkuvasti muotoaan muuttava muoto sopii tietysti aiheen kuvaamiseen mitä mainioimmin, mutta myös nykyisen mediamaailman kiihkeävirtaiseen vuohon väliin ärsyttävänkin hyvin. Yleisöllä tuntui elokuvaa katsellessaan olevat keskimäärin hyvinkin hauskaa. Sisäistä kaoottisuutta kuvasi Camourflage, joka pyrki välittämään erilaisten animaatiotekniikoiden avulla äidin mielisairautta pikkutytön näkökulmasta.

Kilpailusarjassa mukana olleista neljästä venäläisanimaatiosta palkittu Andre Svislotski on piirrosjälkensä taiturillisuudessa ja sisältönsä hämäryydessä perinteisimmin taideanimaation määritelmään sopiva ja ilmeisesti sitä, mitä Venäjältä tässä yhteydessä odotettiin. Ruskean sävyissä liikkuvan elokuvan vastakohta sarjassa on Mihail Aldashinin mitä ilmeisimmin vientiä varten englanniksi tehty hupaisa ja kirkasvärinen piirrosanimaatio Bookashkis (2002). Maahan saapuu avaruudesta ötököiksi osoittautuvia muukalaisia, jotka saavat lämpimän vastaanoton maalaisserkuiltaan. Oliot keskeyttävät maahanmuuttopuuhansa kuitenkin välittömästi havaittuaan, että tälläkin planeetalla asuu ihmisiä. Pastellisävyinen slaavilainen värimaailma ja siihen sopiva melankolinen huumori puolestaan esittäytyivät omimmillaan Andrej Ushakovin jo edelliselläkin Tough Eye festivaalilla nähdyssä piirroselokuvassa The Socks of the Big City (2000). Markkinatalouden saavutuksia pikkukriittisesti tarkkaileva elokuva on haikea tarina kahdesta kuluneesta sukasta, jotka lähtevät etsimään onneaan suurkaupungin houkutuksista. Stepan Birjukovin Neighbours (2001) taas kuvaa Pavel Kohoutin tapaan ja Mihail Bulgakovin hengessä Moskovan 1930-lukua. Vuokrakasarmin asukki on keksinyt tavan kumota painovoima ja tässä tarvitaan paikalle tietysti miliisiä. Samassa paikassa ja painovoiman aihepiirissä liikkuu myös tshekkiläinen Aurel Klimtin The Fall (1999), joka nähtiin festivaalilla myös kaksi vuotta sitten ja joka oli nyt mukana kilpailusarjaan mahtumattomien elokuvien Timeless Panorama -sarjassa. Tarina kuvaa harmsilaisin absurdisin sävyin loputtomasti katolta putoamaisillaan olevaa miestä ja hänen aikaansaamiaan reaktioita. Slaavilaistyylistä, tuomariston valinnoissaan arvostamatonta huumoria edusti kilpailusarjassa myös bulgarialaisen Ivan Rusevin Yellow (2002), joka nimensä mukaisesti rääpi onnettomuuksilla mässäilevää ja rahastavaa mediamaailmaa.

Idän äärillä

Kun japanilainen tekee kokeellista elokuvaa, on tulos niin kokeellinen, että suomalaiskatsoja ei häkellykseltään ymmärrä edes taputtaa. Liekö kyse vastareaktiosta maan auktoriteettiuskoiseen kulttuuriin vai Japanin asemasta äärimmäisessä idässä ja lännessä, kun japanilaiset tuntuvat henkisessä mielessä vievän hankkeensa usein äärimmäisyyksiin. Joka tapauksessa japanilaisten alakulttuureiden tuotteet muistuttavat tässä mielessä mielenkiintoisella tavalla vanhan aseveljen, Saksan, vastaavia. Touhg Eye -festivaalilla kokeelliseen japanilaisanimaatioon oli mahdollista tutustua Image Forum -sarjassa, jossa näytettiin kolme kokonaisuutta Hollannin samannimisen animaatioelokuvafestivaalin japanilaistarjonnasta. Monet sarjan elokuvista lähentyivät esitystapaa, joka lännessä luokiteltaisiin videotaiteeksi. Toisaalta itse elokuvaesityksen mekaanisen luonteen itsetietoinen paljastaminen oli pyrkimyksenä sellaisissa elokuvissa kuin Taku Furukawan Fenakistoscope (1975) tai Daisuke Nosen Down the Line (2000). Edellinen esittää maailman kuin hulluksi tulleen kameran silmin sellaisena kuin sen näyttäisi elokuvan nimen mukainen varhainen animaatiolaite, jälkimmäinen kiinnittää katsojan huomion tavallisesti huomaamattomana pysyttelevään projektoriin nostamalla humoristisesti pääosaan optiikkaan juuttuneen karvan.

Japanilaisen animaation pioneerien töitä esiteltiin festivaalin Godfathers-sarjassa. Elokuvat, kuten Renzo Kinoshitan Made in Japan (1972), kertovat Japanin 1960-lukulaisten tekijöiden pyrkimyksestä tehdä taide-elokuvaa ja vastustaa amerikkalaisvaikutteista läntistä kulttuurihyökyä hyvin samaan tapaan kuin myös aikalaisensa Euroopassa. Periaatteessa samanlaisesta vastarinnasta on kyse nukkeanimaatiomestari Kihachiro Kawamotonkin töissä, hän vain etsii vaikutteensa perinteisistä japanilaisista teatteriperinteistä ja kansantarinoista. Prahassa Jirí Trnkan oppilaana ollut Kawamoto kertoo elokuvassaan Dojodi Temple (1976) ehkä länsimaiselle katsojalle hiukan huonosti avautuvin humoristisin vedoin tarinan munkista, jota pyhiinvaellusmatkalla majoittajana toimiva nuori leski alkaa vikitellä yön tunteina. Pelästynyt munkki torjuu lähentymisyritykset eikä häntä lesken raivolta voi pelastaa edes buddhalaisluostarin suuri kellokaan, jonka alle papit koettavat hänet piilottaa. Vastarinnasta luopumista japanilaisessa taideanimaatiossa edustaa Koji Yamamura, jonka töitä esiteltiin festivaalin Bad Boy of Japanese Animation -sarjassa. Yamamuran sinänsä taidokkaat ja hauskatkin animaatiot, kuten vanhaan japanilaiseen kansantarinaan pohjautuva, Oscar-ehdokkaana oleva Mt. Head (2002), katsovat maailmaa jo aika selvästi amerikkalaisvaikutteisin silmin.

Hai hortto kaalot

Tänä vuonna Turun animaatiofestivaalin kohokohta oli Suomen kansainvälisesti tunnetuimman animaatiotaiteilijan, Katariina Lillqvistin, kuusiosaisen, romanien kansanperinteeseen perustuvan Mire Bale Kale Hin - Tarinoita matkan takaa -nukkeanimaatiosarjan ensiesitys kokonaisuudessaan. Pitkään valmistellun, Lillqvistin ja tsekkiläisen Margarita Reiznerován käsikirjoittaman sarjan viimeiset osat oli saatu valmiiksi aivan ennen esitystään. Tarinoissa liikutaan laajasti romanien vaelluksen mukana ajassa ja paikassa aina Pohjois-Afrikasta Pohjolan perille Turkuun asti. Elokuvassa Laulu hirsipuista (2002) Turun linnaa 1560-luvulla isännöivä Juhana-herttua on määrännyt romanit hirtettäväksi tavattaessa. Samalla hän etsii itselleen sopivaa puolisoa ja saa lopulta houkuteltua Katariina Jagellonican Puolasta Turkuun. Katariina pelästyy nähtyään ilottoman maan ja kalsean linnan. Sitkeänä naisena hän päättää kuitenkin yrittää, vaikka muut puolalaiset lähtevät laivansa haaksirikkouduttua takaisin Puolaan cembalolla seilaten. Krakovalaisprinsessalle viimeinen pisara on kuitenkin Juhanan häihin musikanteiksi hankkima kalevalainen tuohipilli- ja kanteleorkesteri. Vain lähistölle leiriytyneet romanit voivat pelastaa tilanteen musisointitaidoillaan. Sarjan muiden osien tapaan elokuva juhlii romanien elämäniloa ja musiikin voimaa ja tölväisee samalla herkullisesti suomalaista ylemmyydentuntoa.

Jarkko Silén / © 2003 Copyright Film-O-Holic - kaikki oikeudet pidätetään -

Linkit: - Festivaalin kotisivu