VÄKIVALTAINEN ITÄ

Rakkautta ja Anarkiaa on jo vuosien ajan tuonut suomalaisille valkokankaille uudet omaperäiset aasialaiselokuvat. Tänäkin vuonna erityisesti japanilaisille ja eteläkorealaisille visioille oli varattu runsaasti tilaa festivaalikankailta, mediasuosikeiksi ilahduttavasti nousseista intialaisista puhumattakaan.

Juhlien runsaan tarjonnan seassa luoviminen on aina osaksi tuuria. Näkemäni otos Japanin ja Etelä-Korean ohjelmakirjassa "nuoriksi mestareiksi" nimetyiltä ohjaajilta oli joka tapauksessa hyvinkin painostavaa, positiivisista tulevaisuudennäkymistä vapaata katsottavaa.

Japanilaisen uuden elokuvan kohdalla on monasti todettu sikäläisen nopeassa tahdissa koneellistuvan, äärimmäisen kilpailullisen yhteiskunnan paineiden purkautuvan varaventtiilinä toimivan valkokankaan kautta. 90-luvulla alun alkaen juuri Helsingin festivaalin kautta suomalaisyleisölle esitellyt näkemykselliset nykyaikaiset elokuvantekijät kuten Shinya Tsukamoto (Tetsuo, Tetsuo 2, Iron Fist) ja Takeshi Kitano (Violent Cop, Sonatine, Hana-Bi) kykenivät siilaamaan tuttuihin lajityyppeihin jälleen kerran jotain uutta. Tsukamoton ja Kitanon elokuvat tuntuvat yhä ajankohtaisilta ja tuoreilta.

Tämänvuotinen R&A esitteli nuorina tekijöinä jo menestyneet ja kansaa kuohuttaneet nimet Takashi Miike, Kim Ki-duk ja Kiyoshi Kurosawa.

Takashin piinapenkit

Takashi Miiken vuonna 1999 valmistunut, vasta hiljattain kaupallisen ensi-iltansa meillä saanut Audition oli täysosuma. Yksinkertainen tarina ja sen säälimättömän looginen läpivienti tekivät elokuvasta yhden kaikkien aikojen piinaavimmista katsomiskokemuksista. Valitettavasti Takashin muu tuotanto saa tämän muotovalion näyttämään sattumalta.

Ichi The Killer (Koroshhiya 1, 2001), äärimmäisen väkivaltaiseen sarjakuvaan perustuva ultraraaka gangsterielokuva, on sekin piinaavaa katsottavaa, mutta eri syistä kuin Audition. Se on luotaantyöntävä, väkivaltaa ja kidutusta ihannoiva, huumorinsa niistä repivä, 80-luvun kehnoimmat videohalpikset mieleen tuova sotku.

Filmin Ichi on vähä-älyinen tappaja, jonka lapsuustraumoja yakuzat käyttävät kylmästi hyväkseen. Ichistä on jalostettu tappokone mafian käyttöön. R&A:n perinteisesti nauruherkkään yleisöön ihmisten kahtia halkaisemiset (pituussuunnassa) ja piikkikidutukset tuntuivat uppoavan. Teinien toki tuleekin päteä höröttämällä moraalisesti arveluttaville kuville, ei siinä mitään. R&A:n ohjelmistoa valitsevien aikuisten ihmisten luulisi tällaisen runkkuvaiheen ohi jo kasvaneen.

Kidutusta Kimin tapaan

Eteläkorealainen Kim Ki-duk on hänkin noussut maineeseen äärettömän julmalla ihmissuhde-elokuvalla. Saari (2000) kauhistutti ainakin Helsingin ohjelmistossa aivan hiljattain. Myös Ykkösellä jokin aika sitten nähty Birdcage Inn (1998) muistettaneen. R&A:n Kim-poimintojen perusteella kyseessä on Takashia kiinnostavampi tekijä.

Tosin Adress Unknown (Soochwieen bodmyung, 2001) ei kovin kummoinen tapaus ole. Amerikkalaisen sotilastukikohdan lähiseutujen kurjaliston elämästä kerrotaan epäyhtenäisesti ja sekavasti, kurjuuksilla ja mauttomalla huumorilla mässäillen. Filmi on kummallinen yhdistelmä puskafarssia ja neorealismin kuvastoa.

Sen sijaan Kimin uusin elokuva Bad Guy (2001, tulossa myöhemmin kaupalliseen ohjelmistoon nimellä Parittaja) on suhteellisen onnistunut tragedia. Juoni on nyt melko kompakti, ja Kimille jää aikaa monisärmäisten ihmiskuviensa luomiseen. Nimihenkilö, parittajapahis, on Han-gi, joka rakastuu kadulla näkemäänsä kunnolliseen opiskelijatyttöön. Han-gi ei osaa osoittaa kiintymystään muulla tavoin kuin pakottamalla Sun-hwan prostituoiduksi.

Kim ei päästä katsojaa helpolla. Hän ei tee hyvistä tai pahoista simppeleitä yhden ominaisuuden hahmoja. Paatuneimmassakin paskiaisessa on inhimillisyyttä, tuntuu Kim haluavan sanoa. Tällaista sanomaa on äärettömän vaikea vastaanottaa näinkin julmaan elokuvaan upotettuna. Kimiä on kuitenkin kiitettävä rohkeasta yrityksestä. Voidaan jopa sanoa Lukas Moodyysonin käsittelevän uusimmassa Lilja 4 Ever samaa tematiikkaa helpomman ja itsestäänselvemmän näkökulman kautta. Moodyssonin elokuvassahan hyvät ovat pyhimyksiä ja pahat paholaisia.

Kurosawan ekomystiikkaa

Kiyoshi Kurosawa on yhden nähdyn filmin perusteella hyvin toisenlainen ohjaaja kuin kaksi edellä ruodittua. Kurosawan Charisma (Karisuma, 1999) on hämmästyttävä yhdistelmä luontomystiikkaan seonnutta taide-elokuvaa, trilleriä ja omintakeista komediaa.

Viralta pantu poliisi Yakube lähtee metsiin kokoamaan itseään ja törmää salaperäisen puun ympärillä pyöriviin erialaisiin ryhmiin. Elokuva on rakennettu ekologiseksi dilemmaksi. Puun sanotaan tuhoavan kaiken muun kasvillisuuden, ja kummallisen huonosti metsä sen ympärillä voikin. Yakube näyttäytyy eurooppalaisesta taide-elokuvasta tuttuna päättämättömänä, toimintakyvyttömänä sivustakatsojana, jonka päätöstä koko maailma tuntuu odottavan. Pitääkö huhu paikkaansa? Jos puu on haitallinen, saako sen kaataa? Pitääkö se kaataa?

Kurosawan tyyliä voisi kuvailla yhdistelmäksi Antonionia, Tarkovskia, Kitanoa ja Akira Kurosawan Derzu Usalaa. Ennen kaikkea Charisma on, ehkä hiukan pakotetun oloisista komediaelementeistä huolimatta, mysteerinsä säilyttävä, vaikeasti avautuva, pelottava, kaunis ja omaperäinen teos.