PÖFF - ja pimeämpi oli yö

Viides Pimedate ööde filmifestival (Black Nights Film Festival) Virossa 28.11.-9.12.2001

Tänä vuonna viidettä kertaa järjestetty Pimedate ööde filmifestival (PÖFF)on Viron ainoa kansainvälinen elokuvafestivaali. Se saa osakseen elokuvan ammattilaisten, opiskelijoiden, katsojien ja rahoittajien jakamattoman huomion ja perheen ainokaisen hemmottelu kantaakin kaunista hedelmää. Laadukas ohjelmisto on taiten koottu ja palapelissä on ihailtavaa kulttuurista monimuotoisuutta. Näön lisäksi lapsella on kokoa. Viidessä vuodessa pitkien elokuvien määrä on kasvanut 23:sta 137:ään ja kävijämäärä on ponkaissut 4 500:sta 36 000:een!

Kaikki paitsi Albania

Järjestäjät ovat cannesinsa, berliininsä ja karlovy varynsa käyneet. Yleisön ja palkinnonjakajien suosikeiksi nousivatkin jo monilta kedoilta mainetta niittäneet elokuvat: Amélie, Elling, Cool and Crazy, Intimacy, Italiaa aloittelijoille ja Pianonopettaja. PÖFF:issä ei kuitenkaan vietetä pelkästään isompien festivaalien rääppiäisiä, vaan hittielokuvien lisäksi ohjelmistoon on ongittu persoonallisia erikoissarjoja ja aimo joukko filmejä maista, joiden elokuvat harvemmin pääsevät esittäytymään kansainvälisillä areenoilla.

PÖFF:issä sana "kansainvälinen" ei todellakaan tarkoita samaa kuin "eurooppalainen", vaan festivaali kampeaa elokuvayleisön katsetta ponnekkaasti muihinkin suuntiin. Kiinnostus kohdistuu erityisesti itään, mikä PÖFF:issä ei tarkoita pelkästään Japania ja Intiaa. Tänä vuonna aasialaisten elokuvien sarjassa olivat edustettuina mm. Thaimaa ja Etelä-Korea ja "Sosialismin lapset" -otsikon alta taisi löytyä elokuvia kaikista muista Itä-Euroopan maista paitsi Albaniasta.

Vaikka elokuvia oli kaiken kaikkiaan noin 50 maasta ja esityskieliäkin siis kymmeniä, Baabelin torni pysyi pystyssä kohtuullisen hyvin. Elokuvissa oli mukiinmenevähköt englanninkieliset tekstitykset ja useimmissa sai kuunnella kuulokkeilla vironkielistä tulkkausta. Jotkut elokuvat olivat yksinomaan venäjänkielisiä, mikä kieltä taitamattoman festivaalikävijän kannattaa pistää merkille.

Festivaalit festivaalin sisällä

Viidessä vuodessa PÖFF:in kylkeen on kasvanut myös animaatioelokuvien sarja, elokuva-alan opiskelijoiden festivaali sekä tänä vuonna alkanut lasten- ja nuortenelokuvien sarja. Monimuotoisuuden vaarana on tietysti se, että festivaalin katse alkaa harittaa. Järjestäjät ovat viisaasti päättäneetkin, että tästä ei juhlia enää laajenneta. Nyt ohjelmistolinjaukset pysyvät vielä terävinä kyvykkäiden ohjelmistosuunnittelijoiden ansiosta. Festivaalin johtaja Tiina Lokk oli kokenut kansainvälisten festivaalien järjestäjä jo ennen PÖFF:in ohjaksiin tarttumista ja animaatiosarjan valitsi jo kolmatta kertaa Leipzigin ja Fantoche-animaatiofestivaalin ohjelmistosuunnittelija Otto Alder.

Herkkuja provinssiin

PÖFF:in rakenne on onnistuneen orgaaninen. Vuoden uurastuksen tuotto on maksimoitu. Vuotta 1998 lukuun ottamatta festivaali on toteutettu Tallinnan lisäksi parissa muussakin kaupungissa. Maan sivistyspääkaupunki Tartto on ollut mukana neljä kertaa, mutta myös pienemmät kaupungit kuten Narva ja Viljandi ovat päässeet osallisiksi PÖFF:in antimista. Kun kerran elokuvat on löydetty, yhteydet solmittu ja sponsorit hankittu, niin miksipä ei annettaisi mahdollisimman suuren joukon nauttia työn hedelmistä.

Suomellakin sormensa rokassa

Vuonna 1997 PÖFF:iä oli perustamassa virolais-skandinaavinen joukko elokuvaihmisiä. Pioneerien riveissä oli mm. Suomen elokuvasäätiön Kirsi Tykkyläinen, joka oli järjestelyissä mukana tänäkin vuonna.

Suomalaisia elokuvia on nähty ohjelmistossa säännöllisesti. Ensimmäisten elokuvajuhlien aloitusfilmi oli Aki Kaurismäen Kauas pilvet karkaavat. Virossa on vuosien varrella esitetty myös mm. Sairaan kaunis maailma, Tulennielijä, Jörn Donner -retrospektiivi (!), Rukajärven tie sekä Kaurismäen Juha Anssi Tikanmäen elokuvaorkesterin säestämänä.

Tänä vuonna suomalaiselokuvien menestys oli Virossa vaisua. Kun Amélien näki lähes 2 000 katsojaa, suosituimman suomalaiselokuvan Bad Luck Loven näki 145 festivaalikävijää. Aleksis Kiven elämä kiinnosti alle sataa ja Kyytiä Moosekselle, Cyclomania ja Joki alle viittäkymmentä katsojaa. Animaatiofestivaalin kilpailusarjaan osallistui Piipa Toivosen Aasin yllätys ja omana sarjanaan esitettiin kaksi settiä Turun taideakatemialaisten animaatioita, mutta palkinto- tai yleisömenestystä ei tältäkään saralta suomalaisfilmeille herunut.

Jos ei tullut voittoja elokuvatantereella, niin hyvää yritystä löytyi festivaalin hupirintamalta. Iltaisin festivaalin virallisen kapakan pihalla lämpesi sauna ja klubilla esiintyivät DJ Tixa, Motelli Skronkle ja Cudos. Lisäksi tarjolla oli suomalaisia lyhytfilmejä, viinaa ja hernesoppaa.

DeeDeeÄrrää ja keskisormia

Itse osallistuin elokuvajuhliin 7. ja 8. päivä joulukuuta. Ohjelmatarjontaa tutkaillessa meni sormi suuhun ja päätin asettaa valinnoille selvät kriteerit - katsoisin tänä vuonna valmistuneita elokuvia, joita ei tietääkseni ole esitetty Suomessa.

Tällä metodilla ensimmäisen katselupäivän haaviin tarttui seuraava otos: DDR-estetiikalla toteutettu itävaltalais-saksalainen nuortenelokuva Lovely Rita, (ohj. Jessica Hausner), pekingiläisen polkupyörälähetin maastopyörän omistusoikeuskiistoja kuvaava Beijing Bicycles, (ohj. Wang Xiaoshuai) ja iranilaisperheen ristiriitoja erittelevä Under the Skin of the City, (ohj. Rakhshan Bani Etemad).

Nämä elokuvat kuuluivat festivaalin vaatimattomimpien kukkasten joukkoon, kun taas toisena päivänä näkemäni saksalainen Engel & Joe (ohj. Vanessa Jopp) oli sekä elokuvana että katselutilanteena kiinnostavampi. Elokuva perustuu tositarinaan nuoresta punkkariparista Engelistä ja Joesta, jotka vastustavat järjestelmää Kölnin kaduilla. Jopp kertoo vereslihaisen tarinan energisesti ja herkästi ja nuoret näyttelijät ja aidot kölniläispunkkarit hehkuvat nahkavermeissään.

Engelin ja Joen edesottamuksia oli Sakala-keskuksen suureen saliin kerääntynyt katsomaan myös paikallisia punkkareita, jotka pitivät aikamoista meteliä elokuvan aikana. Pullojenkilistelyltä ja örinältä en saanut selvää, minkälaisia kommentteja itse elokuvasta lausuttiin, mutta tunnin verran meininki sai jatkua, ennen kuin koko elokuva pistettiin poikki ja saliin astui kaksi poliisia. Virkavalta vei pari rettelöitsijää pois ja seurauksena koko punkkaripopulaatio marssi teatterista keskisormia heilutellen ulos ja yleisö aplodeerasi joko punkkareille tai poliiseille. Elokuvan jälkeen Engeliä näytellyt teinitähti Robert Stadlober pyysi anteeksi poliisien väliintuloa. Hmmm... poliisien sisäänmarssi tuntui ylireagoinnilta, mutta jäin miettimään, oliko häiriköinti, joka häiritsi lähinnä kanssakatsojia, ihan oikein kohdistettua anarkiaa?

Miksi Viroon?

Mitä PÖFF sitten voi tarjota suomalaiselle elokuvaihmiselle? Ainakin entistä mielekkäämmän Tallinnan-matkan. PÖFF-matkailu on hyvin vaivatonta. Teatterit sijaitsevat Vanhan kaupungin satamanpuoleisilla liepeillä kävelymatkan päässä toisistaan. Elokuvien katselun voi sopivasti yhdistää muuhun kulttuuritarjontaan ja edulliseen ruokailuun ja juomailuun Tallinnan alati keskiaikaistuvissa ravintoloissa. Muuhun virkistykseen jää festivaalivieraalta reippaasti kruunuja, koska elokuvat eivät matkailijan kassaa paljon verota. Tänä vuonna yksittäiset liput maksoivat 10-30 Suomen markkaa ja 11 lipun festivaalipassi pari sataa (opiskelijoille puolet vähemmän). Passiin sisältyi tyylikkäästi toimitettu festivaalikirja.

Mitä sitten Viroon kannattaa lähteä katsomaan? Paljonhan ohjelmistossa on samaa näkemistä kuin Suomessakin, mutta animaatioista, erikoissarjoista ja elokuvamaailman syrjäseuduilla tehdyistä elokuvista löytyy varmasti paljon sellaista, mitä emme Suomenlahden pohjoispuolella näe koskaan. Ainakaan elokuvateattereissa. Toivottavasti Yle Teeman ohjelmistosuunnittelijat ovat löytäneet tiensä Tallinnaan.

Runsas ja monipuolinen ohjelmisto ihastutti, mutta samalla mietin, harvensiko neljän sarjan ahtaminen puoleentoista viikkoon vähemmän vetovoimaisien elokuvien yleisöä? Kenpä tietää. Asia voi olla niinkin, että vähemmän attraktiiviset filmit saavatkin itse asiassa hieman enemmän yleisöä kuin jos ne eristetään omaksi festivaalikseen. Surullisena esimerkkinä kotimaasta tulee mieleen Helsingissä vuonna 2000 järjestetty NainenKatso! -festivaali, joka houkutteli Lasipalatsin laakeaan saliin vain kourallisen naisohjaajien elokuvista kiinnostuneita naisia ja Ville Komsin.

On varmasti myös niin, että kerran vuodessa järjestettävä PÖFF suureellisena elokuvasadonkorjuukekrinä säilyttää vetävyytensä paremmin kuin pilkottuna ja pitkin vuotta tarjoiltuna.

Ja nyt jään innolla odottamaan ensi vuoden suureellista virolaista elokuvajuhlaa. Onnea viisivuotiaalle Pimedate Ööde Filmifestivaalille!

P.S. Pari viikkoa sitten ihmettelin näillä sivuilla, mikä maa PÖFF:in ennakkotiedoissa mainittu Horvaatia mahtaa olla. Festivaaliohjelmasta löytyi maininta maasta nimeltä Serbohorvaatia, joten en ihmettele asiaa enää.