Junk Head valkokangas

Maailma kaukana tulevaisuudessa. Ihmiset ovat kuolemattomia mutta lisääntymiskyvyttömiä. Alamaailmaan lähetetyllä tutkimusmatkailijalla on yksi tehtävä: löytää alamaailman onkaloissa asuvilta mariganeilta geeni, jossa steriiliyden vitsaus voitaisiin voittaa ja elvyttää ihmiskunta sitä kohdanneen pandemian verotettua väkilukua rankalla kädellä. Alamaailmassa elää erinäisiä B-luokan kauhuleffoista inspiraatioita ottaneita otuksia, hirviömetsästäjiä, hyökkääviä matoja ja pattifarmareita, jotka asettavat sankarin matkaan mutkan, jos toisenkin.

Jos yllä oleva ei riitä todisteeksi, niin sanotaan se ihan suoraan: jos Junk Headia (2017) pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, se olisi outo. Todella outo. Se on kuin blenderiin nakattu sekoitus animea, dystopiakuvia, scifiä, videopelejä ja B-luokan kauhuelokuvia.

Junk Head on yhden miehen, japanilaisen Takahide Horin, rakkauden työ. YouTubeen tehdystä lyhytelokuvasta suurille kankaille ponnistanut stop-motion animaatio on vaatinut seitsemän vuotta kovaa työtä. Siitä työstä on lähes yksin vastuussa elokuva-alan noviisi Hori. Kaikki on tehty käsin ja pienin resurssein aina lavasteista kuvaukseen, äänitykseen ja ties mihin. Jo se on pienen hatunnoston arvoinen työ.

Henkilöhahmogalleria on viihdyttävä. On tutkimusmatkailija, joka näyttää Wall-E:n ja Tähtien sodan stormtroopersien lehtolapselta, jota luullaan jumalaksi ja joka kolmannen uudelleensyntymänsä jälkeen saa nimen Romulus. Steroideja reiteen lykkäävät metsästäjät tuovat mieleen Kretek-myyrän ja Madagascar-elokuvien agenttipingviinien risteyksen. Voimalaitosta johtavat kehonrakentajan fysiikan omaavat naiset, jotka uhkaavat laittaa “läskin tummumaan”. Ja kaikki puhuvat outoa esperantomaista rätinäkieltä, joka alkuun etäännyttää tehokkaasti.

Näistä lähtökohdista on jopa yllättävää, että periaatteessa elottomista nukeista ja jokseenkin vinksahtaneista lähtökodista rakentuu jotain, jossa on enemmän syvyyttä, inhimillisyyttä ja ilmaisuvoimaa kuin monessa botoxilla täyteen ammutuissa elokuvatehtaiden pläjäyksistä. Lämmintä ja vinksahtanutta huumoriakin Junk Headiin mahtuu ja se pääsee lähes joka kerta yllättämään takavasemmalta.

Kaikesta hyvästä huolimatta elokuva olisi kaivannut editointia ja parempaa juonenkuljetusta. Junk Headin haaste on ennen kaikkea sen päämäärättömyys. Vaikka dystooppinen steampunk-maailma on kiehtova, elokuva tuntuu väkisinkin venytelyltä. Juoni pääsee vauhtiin oikeastaan vasta reippaasti yli puolenvälin loppuakseen kuin seinään. Se on sääli, sillä komea maailma olisi kaivannut vastaparikseen kunnon juonen.

Junk Headin taustalla on nimittäin rikas universumi, josta ammentaa, mutta josta näemme vain pintaraapauksen. Outoutensa alle elokuva piilottaa pohdintoja nykypäivän ihmisyydestä, nivoo mukaan ekologisia teemoja, teologiaa ja mytologiaa. Niin ylä- kuin alamaailmankin jäävät ohuiksi taustoiksi käsin rakennetun maailman tarkastelussa. Se on hieman sääli.

Junk Head on silti tapaus, joka kannattaa nähdä, jos ei muuten niin päivitelläkseen yhden miehen mielipuolista rakkauden työtä, pieteetillä rakennettua maailmaa ja ihmismielen kykyä tuottaa maailmoja, joita emme osanneet hetki sitten kuvitellakaan.