Slipstream kotikatsomo

Häkellyttävän pitkän historian näyttelijänä omaava Anthony Hopkins on ahkeroinut Slipstreamin kohdalla; mies on paitsi ohjannut ja käsikirjoittanut elokuvan, myös näytellyt siinä ja säveltänyt siihen musiikin. Elokuva valmistui vuonna 2007, eikä yli 70-vuotiaan Hopkinsin tahti ole hiipunut sen jälkeenkään. Elokuvayleisölle tuoreimmassa muistissa Hopkins lienee roolityöstään Woody Allenin uusimmassa elokuvassa You Will Meet a Tall Dark Stranger.

Slipstream kertoo käsikirjoittaja Felix Bonhoefferista (Hopkins), jolla todellinen elämä ja elokuva alkavat mennä mystisesti sekaisin. Bonhoefferin kirjoittamat henkilöhahmot alkavat elää omaa elämäänsä, ja lopulta hän kokee itsekin elävänsä keskellä elokuvaa – jonka juonta hän ei enää pysty kontrolloimaan.

Elokuvassa vallitsee alusta loppuun epätodellinen ja unenomainen tunnelma. Sen juoni koostuu välähdyksenomaisista, epäkronologisessa järjestyksessä esitetyistä palasista, joissa menneisyys ja tulevaisuus sekä fakta ja fiktio sekoittuvat. Slipstream tarjoileekin tusinaviihteen tylsistyttämille katsojille virkistävää, joskaan ei aivan ennennäkemätöntä aivojumppaa. Faktan ja fiktion sekoittuminen elokuvassa ei ole mitenkään tavatonta, ja totunnaista aikarakennetta purkavaa kerrontaakin nähdään suhteellisen usein myös suurelle yleisölle suunnatuissa elokuvissa.

Elokuvan persoonallisinta antia on ehkä sen metka elokuva elokuvassa -metataso. Slipstream kuvaa elokuvan tekoa, mutta sen voidaan tulkita kertovan ihmiselämästä ja sen pohjimmaisesta hallitsemattomuudesta. Niin kuvitteellisen elokuvan kuvauksissa kuin Bonhoefferin elämässäkin asiat alkavat noudattaa omaa logiikkaansa. Elokuva ilmaisee uskottavasti päähenkilön omassa elämässään kokemia kuolemanpelon, kontrollin menetyksen ja ulkopuolisuuden tunteita.

Keskiverrosta poikkeava kerrontatapa leimaa Slipstreamia niin hyvässä kuin pahassakin. Välillä tuntuu, että elokuvan tekijät ovat hurmaantuneet liikaa kerrontatekniikalla kikkailusta varsinaisen sisällön kustannuksella. Lisäksi elokuvaa vaivaa tietynlainen tasapaksuus, eikä se onnistu säilyttämään intensiteettiään aivan koko puolitoistatuntista. Toisaalta erityisesti tässä elokuvassa muoto on myös sisältöä; käytetyt kerronnan elementit ovat omiaan kuvaamaan ikääntyvän päähenkilön sisäistä maailmaa.