Punainen lohikäärme valkokangas

Thomas Harrisin kirjojen filmatisoinnit ovat olleet ilmeisesti niin tuottoisia, että dollarinkuvat ovat tyystin sumentaneet tuottaja Dino De Laurentiisin tyylitajun. Laurentiis tuotti Harrisin ensimmäisen ja jämerimmän kirjan Punaisen lohikäärmeen elokuvasovituksen jo vuonna 1986. Manhunteriksi lopulta nimetyn elokuvan ohjasi Michael Mann ja pääosassa nähtiin William Petersen. Elokuva ei osoittautunut miksikään menestykseksi, vaikka se on saavuttanut monien elokuvaharrastajien ja kriitikoiden parissa erittäin suuren arvostuksen.

Taloudellisen voiton tavoittelu on pakostakin ainoa syy uudelle elokuvaversiolle Punaisesta lohikäärmeestä, sillä Manhunterin elokuvalliset ansiot jättävät jopa Uhrilampaat keskikastin tekeleeksi. Liekö tässä juuri syy, miksi Punaisen lohikäärmeen ohjaimiin ei onnistuttu palkkaamaan kuin halpahintaisia rushhoureita tehtaillut tusinamaakari Brett Ratner, jonka ohjaajakyvyt eivät mitenkään saa yli kaksituntista elokuvaa toimimaan tarpeeksi dynaamisesti.

Mannin versiota on arvosteltu siitä, että se ei ole täysin uskollinen Harrisin kirjalle. Tällä kertaa kirja onkin apinoitu tarkemmin valkokankaalle, mutta mikä toimii kirjassa ei välttämättä toimi elokuvassa. Mann on tämän käsikirjoituksessaan oivaltanut ja Harrisin tekstin maanisuus on tavoitettu Manhunterissa loistavasti. Rattnerin osaksi on jäänyt vain tylsä kirjan kuvittaminen ilman ainoatakaan elokuvallista oivallusta.

Niille, joille Harrisin kirja on jäänyt tavailematta ja Mannin elokuva näkemättä, todettakoon, että tällä kertaa FBI:n jo jättänyt agentti Will Graham jäljittää perheitä lahtaavaa Hammaskeijua. Apunaan hän käyttää telkien taa passittamaansa psykopaattia Hannibal Lecteriä.

Elokuvan alku paljastaa jo koko keitoksen väljähtyneisyyden: nyt väännetään rautalangasta Hannibalin menneisyyttä, jotta pahvipäisinkin purkanjauhaja pääsee jutusta jyvälle. Alkuperäistekstin mielipuolisuudesta ei ole mitään jäljellä ja kuvat ovat tyystin mitäänsanomatonta kertausta tyhjiin ammennetusta sarjamurhaaja-aiheesta. Jännitettä syövät niin kammottavan huonosti sovitettu musiikki kuin ikävät stilistiset epätarkkuudetkin. Juonen käänteiden motivoinnissa on myös aukkoja ja Uhrilampaatkin käsikirjoittaneen Ted Tallyn olisi luullut olevan huolellisempi työssään.

Punaisen lohikäärmeen tekijäkaarti on varsin nimekästä. Kuvaajana on toiminut juuri Mannin elokuvia kuvannut Dante Spinotti ja hänen taitonsa kyllä näkyy. Ansioitunut näyttelijäkaarti ei pääse huonossa ohjauksessa oikeuksiinsa ja Anthony Hopkinsin puuduttavasti ilmehtimät Hannibal-maneerit saavat lopputuloksen vaikuttamaan halvalta pelleilyltä, puhumattakaan siitä, että mies näyttää ikälopulta raakilta tuolloin vielä vetreän Hannibalin rooliin. Kyvykkyydestään huolimatta ei Edward Nortonkaan Grahamin roolissa vakuuta Petersenin tasoisesti, valitettavaa kyllä.

Koko tekele on niin tyylitajuton ja dynamiikaltaan laiska, että elokuvan voi huoletta unohtaa teattereihin homehtumaan ja pikemminkin suunnata videohyllyille metsästämään käsiinsä Mannin Manhunteria, joka on Suomessa julkaistu nimellä Psykopaatin jäljillä.