Vaarallinen tehtävä 2 valkokangas

Tässä se sitten on. Kesän ehkä odotetuin mega-elokuva paljastuu pelkäksi kiiltokuvaksi, jota dominoivat tylsistyttävä visuaalisen viettelys ja Hollywoodin entisen kiiltokuvapojun ja nykyisen tosimiehen (köh!) narsistinen paistattelu. Ultratyylikästä ja ah niin kaunista kuvaa, vailla mitään sydäntä, vailla sisällön, ajatuksen rippeitäkään. Ei siis ihme, että kesän toimintatykki on myynyt jenkeissä hyvin, kuten varmaan vanhallakin mantereella. Itse en ostaisi tällaista imelää marjapuuroa edes krapulapäivän piristykseksi.

Vaarallinen tehtävä 2 on kuin koreaksi maalattu pääsiäismuna, jonka sisältä tupruaa pelkkä dollaripierun lemu. Jos jonkun mielestä toimintaelokuvan juoni voi rakentua stunteista ja efekteistä, niin olkaat hyvät. Tarina, jos näin voi sanoa, on parsittu kliseitten kliseistä, mutta eipä niin sanottu actionkaan säväytä. Woon tohtisi katsoa omat Hongkong-klassikkonsa uudelleen taas muistaakseen, että hidastukset sun muut kikat ovat silkkaa tehokeinoa palvelemassa kokonaisuutta. Kaksituntista niiden varaan ei voi rakentaa. Tyylikäs pinta ja yllättävän vetelästi rytmitetyt toimintakohtaukset puuduttavat nopeasti eikä siinä Tompan trimmattu hauis auta - edes lähikuvassa. Valkokankaalla tapahtuu ja räiskyy kaikin tekniikan suomin mahdollisuuksin, mutta voima ja imu puuttuvat.

Ensimmäinen puolituntinen on kuitenkin jopa lupaava. Satiirinpoikasta käännetään mukavasti ja odotetusti Bond-leffojen suuntaan. Sankari ei kauan keekoile ennen kuin on jo makean perässä. High tech -kulttuuri saa kirpeän ironista kommenttia, kun ensin parittelevat kauniit ja tehokkaat autot ja sitten kauniit ja tehokkaat ihmiset. Mutta kun varsinainen juoni käynnistyy, niin kerronta tylsistyy kuin jos vertaisi katajaista voiveistä juuri teroitettuun Fiskarsiin (anteeksi mahdollinen tuotemainonta). Edes Woo ei ole pystynyt saamaan minkäänlaista ryhtiä kerta kaikkisen puisevaan käsikirjoitukseen, joka on pitkällä ennalta arvattavuuden tuolla puolen. Lisäksi Face/Offissa loistaneen makaaberin huumorin päälle on vedetty paksu viltti ja ikään kuin vain tyydytty raskaalla ja tuskasta ryppyisellä otsalla kuljettamaan tylsää ja tympeää rainaa kadonneen viruksen (äh ja äh!) metsästyksestä.

Turha tästä vuodatuksesta Woo-fanien ottaa herneitä sieraimiinsa, koska sellaiseksi tunnustaudun itsekin, ja juuri sen takia pettymykseni oli suuri. Sitä paitsi Chow Yun Fat on Woon elokuvissa tähän mennessä edelleen tykittänyt tyylikkäimmin. Hän on se oikea Herra Viileä, jota Amerikan pellet eivät pallilta keikuttele. Katsokaa muistinvirkistyksesi vaikka Hard Boiledin alun teehuonekohtaus Cruisen elostelun jälkeen. Itse tein sen - terapiaksi.