Isä kotikatsomo

Anthony Hopkinsille uran toisen Oscarin tuonut Isä on vaikuttava draama muistisairaasta vanhuksesta, jota Hopkins esittää. Taidokkaasti käsikirjoitetun ja hienosti elokuvallistetun tarinan näkökulma on muistisairaan kokemuksessa, mikä tekee siitä monista muista sairauskertomuksista poikkeavan. Ansiokkaallakin elokuvalla on painolastinsa. Isän painolasti on Anthony Hopkins.

Hopkins tekee elokuvassa Oscarin arvoisen roolisuorituksen. Hän elää ja hengittää muistisairaan vanhan miehen roolissa uskottavasti, kuten tämän tyyppisissä ”Oscar-rooleissa” on tapana. Hopkins on palkintonsa ja suitsutuksensa ansainnut. Siksi hän on myös elokuvan taakka. Uhrilampaiden (1991) tavoin Hopkinsin liki manipulatiivinen läsnäolo uhkaa Isässäkin peittää alleen elokuvan muut ansiot.

Isän vaikuttavuus ei ole Hopkinsin roolisuorituksessa. Todennäköisesti moni muukin kokenut ammattinäyttelijä olisi kyennyt puhaltamaan hengen taiten kirjoitettuun hahmoon, sillä elokuvan ansio on ennen kaikkea sen palkitussa käsikirjoituksessa. Kokoavan näkökulman alla on monitasoinen draama, josta sinänsä yksinkertaisilla elementeillä rakentuu jännityselokuvan kaltainen vangitseva tunnelma hieman samaan tapaan kuin Atom Egoyanin Kunniavieraassa (2019). Isän tekijän Florian Zellerin sanottava on kuitenkin Egoyania painavampaa.

Isän vahvuus on sen ulkoisessa yksinkertaisuudessa, mikä kumpuaa näytelmän alkuperästä. Yksinkertaisuus ei tarkoita visuaalista yksinkertaisuutta, päinvastoin, sillä audiovisuaalisesti Isä on rikas elokuva. Kyse on ennen kaikkea tapahtumaympäristön rajallisuudesta, mikä näytelmissä on usein käytännön sanelemaa. Elokuvassa tapahtumaympäristön rajallisuus saattaa johtaa tarpeettomaan kuvalliseen minimalismiin, joka aika ajoin koituu näytelmäsovitusten kohtaloksi suurella kankaalla. Tarvitaan visionäärinen ohjaaja, joka kykenee hyödyntämään rajatun tilan elokuvalliset mahdollisuudet, kuten William Friedkin Bugissa (2008).

Florian Zellerillä on ollut selkeä elokuvallinen visio omaan menestysnäytelmäänsä Le père (2012), joka on ehditty sovittaa elokuvaksi jo kahdesti aiemmin. Näytelmän nimeä kantavaa tv-elokuvaa (2014) paremmin tunnettaneen meilläkin aikanaan teattereissa nähty Philippe Le Guayn ohjaama Matkalla Floridaan (2015).

Zellerin omassa elokuvasovituksessa fokus on Le Guayn elokuvaa selkeämpi, kun kaikki olennainen on kirjoitettu päähahmoon ja hänen kokemukseensa. Zellerin elokuvassa ollaan muistisairaan vanhan miehen mielen sisällä kokemassa hämmennystä hänen kanssaan, kun mureneva muisti muodostaa poispääsemättömän vankilan. Vaikutelma on osin sama kuin Teemu Nikin elokuvassa Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia (2021).

Zeller ei elokuvassaan täysin tavoita samaa samaistuttavuutta kuin Nikki omassaan. Zellerin ote, tai sanoisiko esittämistapa, on Egoyanin tapaan aavistuksen akateeminen, mikä suitsii vahvimpien emootioiden ja myötäelämisen syntymistä. Isän muistisairas vanhus ei ole samalla tapaa sympaattinen ja empatiaa herättävä kuin Sokean miehen pyörätuoliin sidottu MS-potilas.

Olennaista on toki kysyä, pitääkö sairaan hahmon olla sympaattinen tai herättää empatiaa? Elokuva on emotionaalista narratiivia, joten siinä mielessä tunteisiin vetoaminen on perusteltua. Voi olla, että Isän päähahmon lohduton kohtalo olisi kaivannut ripauksen Koskemattomista (2011). Tosin silloin kyse olisi ollut kokolailla erilaisesta elokuvasta kuin nyt. Zellerin taidokas käsikirjoitus ja vahva elokuvallinen visio luovat vaikuttavan kokemuksen murenevan muistin vankina olemisesta.