Transformers: Viimeinen ritari valkokangas

Transformersit, nuo ajoneuvoiksi ja eri vempaimiksi muuntuvat jättirobotit, ovat kiehtoneet lapsia ja lapsenmielisiä 1980-luvulta asti, jolloin Hasbron lelut olivat niin kova hitti, että hyvät autobotit ja pahat decepticonit murtautuivat voimalla ja vimmalla muihin medioihin, erityisesti piirrettyyn tv-sarjaan ja animaatioelokuvaan. Valkokankaille jättirobotit päätyivät live-action -muodossa elokuvaan Transformers (2007), ja painopiste oli sanalla action. Nyt vuorossa on viides Transformers-elokuva, Transformes: Viimeinen ritari.

Michael Bayn ohjastama elokuvasarja on ollut silkkaa ryskettä, ryminää, efektien yliannostusta ja ylipitkää mäiskettä, jossa ei muita suvantovaiheita ole tunnettu kuin satunnaiset pin up -hetket kulloistenkin pääosaneitosten kanssa. Tähän väliin on sotkettu ajoittain todella kammottavaa huumoria, kuten tavallista isomman jättirobotin keikkuvat metallikivekset, pierevät ja öljyä kusevat robotit ja niin edelleen. Ylipäätään kaikkea on ollut aivan liikaa. Varsinkin kakkososa olisi alittanut kaikki rimat, ellei rima olisi ollut jo valmiiksi maassa.

Transformers-elokuvien kunniaksi voidaan kuitenkin sanoa, että rajujen notkahduksien jälkeen se on parantanut menoaan. Kolmososa Transformers – Kuun pimeä puoli ohitti pohjakosketuksen ja jätti taakseen typerimmän alatyylihuumorin. Edellinen osa, Transformers – Tuhon aikakausi vaihtoi Shia LeBeaufin esittämän nörttipojan tilalle ihmispäähenkilöksi Mark Wahlbergin esittämän yksinhuoltajaisän Cade Yeagerin. Tämä paransi ihmisten välistä henkilödraamaa robottiryskeen keskellä. Nelososa oli muutenkin jo kelpo toimintaviihdettä ja intensiivisyydessään sarjan parasta antia.

Jäyhä mutta jämäkkä Wahlberg jatkaa myös viitososan pääosassa, ja mukaan on saatu myös muutama vanhempien osien sivuhahmo. Uusina hahmoina mukana ovat Sir Anthony Hopkinsin täysin kieli poskessa esittämä englantilainen lordi sekä Laura Haddockin esittämä kirjallisuuden professori Viviane. Haddockin roolihahmon posketon epärealistisuus vetää vertoja vanhojen Bondien naishahmoille. Leffa ei tätä kiellä, ja suorassa repliikissä todetaan Vivianen olevan stripparipaitainen tuplaprofessori. Päähenkilöiden keskinäinen kemia jää aksenteista kuittailun tasolle, mutta eipä kukaan Transformereita tule romanssien takia katsomaankaan.

Viimeisen ritarin juonipolut ovat aiempaa monimutkaisemmat. Keskiaikainen kuningas Arthurin taru, nykypäivään sijoittuva robottien ja maan ihmisten välinen sotatila, autobot-johtaja Optimus Primen (Peter Cullenin edelleen selkäpiitä värisyttävä äänirooli) kosminen etsintäretki sekä lopun planetaarinen uhka, jossa metallinen taivas on kirjaimellisesti tippumassa niskaan.

Juonikuviot pysyvät alkupuoliskolla kohtalaisen hyvin kasassa ja elokuvan puoliväliin on saatu sopiva suvantovaihe, mutta loppuvaiheessa teos on hukkua massiivisen toimintavyörytyksen alle. Enemmän on enemmän, tuntuu Bay jälleen ajatelleen.

Teos täyttää mukiinmenevästi paikkansa kesän kertakäyttöviihteenä, mutta tiiviimmällä editoinnilla ja vähintään vartin lyhentämisellä Viimeinen ritari olisi ollut selvästi napakampaa tieteistoimintaa. Metallin, öljyn ja jättirobottimätön maailmassa on kuitenkin jotain poikamaisella tavalla kiehtovaa, jota ei edes kehnojen käsikirjoittajien armeija onnistu täysin pilaamaan. Silloin kun TF-toiminta rullaa, niin se rullaa erittäin komeasti. Parhaimmillaan aivot on voinut jättää hyvillä mielin narikkaan turvaan ylimääräiseltä rasitukselta.

Elokuvasarjassa onkin hyvin paljon samaa toisen behemoth-luokkaan kasvaneen ryske-, hurjastelu- ja mäiskintäleffasarjan eli Fast and Furious -elokuvien kanssa. Niilläkin on jättibudjetti, aivan liian pitkät kestot, heikkolaatuiset ensimmäiset jatko-osat, tasonnosto myöhempien jatko-osien myötä ja satojen miljoonien tuotto. Suurin ero on siinä, että FF-sarjan kulkuneuvot eivät muutu roboteiksi ja hakkaa toisiaan, mikä on sarjan ehdoton puute. Vastaavasti TF-sarjassa ei hoeta oksennukseen asti sanaa perhe. Koskahan joku keksii julkaista näiden kahden sarjan crossover-elokuvan?