Murtuvan mielen sisällä

Kuinka suhtautua vanhukseen, joka ei enää kykene jokapäiväiseen elämään eikä ajoittain edes muista keitä hänen rakkaimpansa ovat? Tätä isoa ja läheisistään huolta pitäville ajankohtaisia kysymystä tarkastellaan puolueettomasti vahvassa brittiläis-ranskalaisessa draamaelokuvassa Isä (The Father, 2020). Ohjaaja Florian Zeller on sovittanut Christopher Hamptonin kanssa oman ranskalaisen näytelmänsä Le Père (2012) esikoiselokuvakseen, joka on kerännyt laajaa palkintomenestystä.

The FatherLontoolaiseen asuntoon sulkeutunut vanha herrasmies Anthony (Anthony Hopkins) vastustaa tyttärensä Annen (Olivia Colman) yrityksiä palkata hänelle jälleen uutta kotihoitajaa voidakseen lähteä uuden miehensä perässä Pariisiin. Muutokseen suostumaton Anthony ei hyväksy apua eikä muuttamista hoivakotiin, vaan pyrkii selviytymään arjestaan itsenäisesti, mikä hankaloituu hänen alkaessaan unohtaa, keitä hänen ympärillään olevat ihmiset ovat.

Isä on näyttelijätitaani Anthony Hopkinsin uran loppupuolen huikein roolisuoritus, jossa hän eläytyy joka solullaan pahentuvien dementianoireiden tuhoaman mielen välittämiseen. Hopkins on täysin uskottava vanha dementiapotilas ilman aikaisempien klassikkorooliensa painolastia. Hän myös hämärtää kiehtovasti rajaa oman, klassista musiikkia ja tanssia rakastavan persoonansa sekä roolihahmonsa välillä, joilla on sekä sama nimi että syntymäpäivä.

The FatherAnthonyn tunnetilat vaihtelevat vivahteikkaasti ääripäästä toiseen: uudelle hoitajalleen Lauralle (Imogen Poots) charmikkaasta ja hauskasta herrasmiehestä aina räyhäävän lapsen tasolle taantumiseen ja murtumiseen asti oman yksinäisyytensä alla. Hopkinsin työskentelyä katsoessa parhaan miespääosan Oscarin voitto tuntuu itsestään selvyydeltä. Koko elokuva palkittiin myös sen monitasoisesta sovitetusta käsikirjoituksesta.

Merkittävän Isästä tekee Hopkinsin roolin lisäksi tämän näkökulmaan tiukasti sidottu kerronta, joka poikkeaa usein läheisten seuraamiseen keskittyvistä sairauskertomuksista. Anthonyn subjektiivisen näkökulman kautta avataan muistonsa hiljalleen menettävän vanhuksen omaa henkilökohtaista kokemusta, jota ei monesti elokuvissa tai tosielämässä huomioida.

The FatherVanhojen ihmisten itse tekemisen eetos ja omistavasti asuntoonsa suhtautuvan Anthonyn mielessä kasvaa sairauden myötä paranoia muita ihmisiä kohtaan, kuten yhteen asuntoon keskittyvässä psykologisessa kauhuelokuvassa Inho (Repulsion, 1965). Henkilöt ja todellisuuksien tasot sekoittuvat toisiinsa ja toistuvat yhä uudestaan. Katsoja pidetään yhtä epätietoisena kuin Anthony aina musertavaan loppuhuipennukseen asti.

Täydellisyyttä hipovassa elokuvassa Zeller olisi voinut mennä pidemmällekin dementian vakavuuden välittämisessä kuvallisen ilmaisun kautta. Se pysyy brittiläisen hienovaraisena, mutta silti nerokkaana. Kuvauksellisesti asunnon pohjapiirustusta hyödynnetään oivaltavasti sen sisällön muuttuessa päähenkilön silmissä. Anthonyn perheenjäsenet ilmaisevat erilaista suhtautumista hänen sairauteensa Annen käsinkosketeltavasta surusta tämän aviomiehen täydelliseen empatian puutteeseen.

The FatherYhteen asuntoon lähes kokonaan sijoittuvan elokuvan näyttämömäisyys unohtuu pian, kun brittien eturivin luonnenäyttelijät ottavat mittaa toisistaan. Isä onnistuu sanomaan jotain yleispätevää kulttuurimme suhtautumisesta vanhustenhoitoon ja ihmisarvoon. Elämän kadotessa Anthonyn ympäriltä tunteet läheisiä kohtaan säilyvät loppuun asti, vaikka hän ei heidän kasvojaan enää tunnistakaan.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 4 / 2 henkilöä