Armageddon Time kotikatsomo

James Gray muistettaneen edelleen parhaiten 25-vuotiaana käsikirjoittamastaan ja ohjaamastaan Pikku Odessasta (Little Odessa, 1994). Väkevän esikoisteoksensa antamia lupauksia Gray ei sittemmin ole täysin kyennyt lunastamaan, vaikka ei hänen uraltaan varsinaisia epäonnistumisiakaan löydy. Nimekkäiden näyttelijöiden tähdittämissä elokuvissa on periaatteessa ollut kaikki ainekset onnistumiseen, mutta osatekijöidensä summaa suuremmiksi teoksiksi Grayn elokuvat eivät ole enää kasvaneet. Tähän joukkoon liittyy myös Grayn viimeisin elokuva Armageddon Time (2022).

Gray on pitkälti käsikirjoittanut omat ohjauksensa, eikä Armageddon Time ole poikkeus. Tällä kertaa tarina on myös löyhästi omaelämäkerrallinen, sillä se perustuu Grayn omaan lapsuuteen. Päähenkilö on taiteilijan urasta haaveileva 12-vuotias Paul (Banks Repeta), jonka koulumenestyksestä perhe on huolissaan. Parhaiten varhaisteini-ikäiseen saa yhteyden isoisä Aaron (Anthony Hopkins). Koulussa Paul ystävystyy luokalleen jääneen mustan Johnnyn (Jaylin Webb) kanssa.

1980-luvun alkuun sijoittuvan elokuvan nimi viittaa tuolloin presidentiksi nousseen Ronald Reaganin puheisiin. Taustalla käytävää yhteiskunnallista ja poliittista keskustelua lukuun ottamatta ajankuva jää varsin muodolliseksi. Perspektiiviä newyorkilaisen juutalaisperheen elämään tuovat vanhemman sukupolven kertomukset eurooppalaisista juuristaan. Tarinan pääpaino on kuitenkin Paulissa ja hänen ystävyydessään Johnnyyn.

Poikien ystävyys kulminoikin elokuvan oikeastaan ainoan varteenotettavan teeman eli yhteiskunnan rakenteissa piilevän rasismin ja luokkajaon. Paulin vanhemmat ovat demokraatteja ja omasta mielestään liberaalejakin, mutta oman pojan kaveeraaminen mustan pojan kanssa aiheuttaa vanhemmissa päänvaivaa. He korostavat, ettei kyse ole ihonväristä vaan että Johnny edustaa ”vääriä” piirejä. Tekevät pojat mitä tahansa ja vaikka Paul olisi tekemisten alullepanija, syntipukin rooli lankeaa Johnnylle.

Läntisen yhteiskunnan vinoumina rasismi ja luokkajako kietoutuvat vahvasti toisiinsa. Keskiluokkaisen perheen lapsen tie on tasoitettavissa kohti menestysmahdollisuuksia, kun taas alemman sosiaaliluokan lapsen kohtalona on uupua oman polkunsa kuoppaisuuteen. Vähempiosaisen haaveille ei ole sijaa. Hänen on vain selviydyttävä yhteiskunnassa, joka osoittaa syyttävällä sormella aina tilaisuuden tullen. Ja sitten länsimaissa ihmetellään, mistä vähempiosaisten kyynisyys yhteiskuntaa kohtaan kumpuaa.

Vahva teema jää valitettavasti hieman liikaa tasaisesti polkevan perhedraaman alle. Tässä ehkä korostuu omakohtaisten tarinoiden ongelmallisuus. Gray on kirjoittanut parituntiseen elokuvaan paljon sellaista, jolla on varmasti hänelle itselleen henkilökohtaista merkitystä, mutta juonellisesti ja yhteiskunnallisen teeman kannalta läheskään kaikilla kohtauksilla ei ole paljoakaan merkitystä, varsinkaan katsojan näkökulmasta. Moni perhekohtaus on nähty lukuisissa muissa elokuvissa jo aiemmin, ja tällaiset kohtaukset tuntuvatkin enemmän elokuvan tarinallista etenemistä hidastavalta täytteeltä kuin sisällöltä, joka syventäisi tarinaa ja sen teemoja.

Kuvallisesti Armageddon Time on Grayn elokuville tyypillisesti hillityn tyylikäs ja hiottu. Grayn The Immigrant -elokuvasta (2013) alkanut yhteistyö mestarikuvaaja Darius Khondjin kanssa näkyy seesteisenä visuaalisena maailmana, joka tavoittaa ajankuvan paikoin jopa itse tarinaa paremmin. Gray on perinteisenä elokuvantekijänä vannonut filmille kuvaamiseen nimeen, mutta korona-aika pakotti Grayn kuvaamaan Armageddon Timen digitaalisesti. Ahtaasta televisioruudusta katsottuna tällä ei ole suuremmin merkitystä. Valkokankaalla olisi voinut olla toisin, mutta Suomen teattereissa Grayn elokuvia on nähty varsin valikoidusti. Armageddon Timekin osui silmiin oikeastaan vahingossa SkyShowtimen elokuvavalikoimaa tarkastellessa. Hyvä niin, sillä vaikka elokuva ei vaikuttavampien draamojen sarjaan nousekaan, katsomisen arvoisetkin draamat ovat nykyään harvassa.