Appaloosa kotikatsomo

Ne, jotka väittivät lännenelokuvien genren kuolleen olivat pahasti väärässä, ja ovat olleet sitä pitkään. Western ei kuole yksinkertaisesti siksi, että rajaseutujen ja rajapintojen psykologiset ja maantieteelliset maisemat ovat aivan liian hedelmällinen ja antoisa lähde elokuvataiteelle. Sitä paitsi lännenelokuvien myyttisyydestä uudisraivaajineen ja suoraviivaisen väkivallan laillistettuine käyttäjineen on suora yhteys nykypäivän Yhdysvaltojenkin mentaliteettiin ja toimintaperiaatteisiin. Sheriffien aika ei ole ohi.

Parasta antia missä tahansa taiteenlajissa syntyy silloin, kun sen tekijöillä on annettavanaan henkilökohtainen ja intohimoinen panos. Sellainen oli näyttelijä Ed Harrisilla, joka ihastui perin pohjin kirjailija Robert B. Parkerin Appaloosa-teokseen. Harris hankki filmatisointioikeudet, tuotti elokuvan, osin käsikirjoitti sen, ohjasi sen ja näytteli vielä toista pääosaakin, karua sheriffiä Virgil Colea.

Näin läheinen suhde teokseen voi myös helpolla sokaista, mutta kokeneena konkarina Harris kykeni säilyttämään suhteellisuudentajunsa ja hankkimaan muihin rooleihin vahvat draamanäyttelijät. Appaloosa tehtiin melko maltillisella budjetilla, ja muu näyttelijäkaarti lähti mukaan alennetuin taksoin, sekä vahvan käsikirjoituksen että Harrisin oman innostuneen vision houkuttelemana.

Harrisin aisaparina on apulaissheriffi Everett Hitchiä näyttelevä Viggo Mortensen, joka muodostaa Harrisin kanssa saumattoman parivaljakon. Cole ja Hitch ovat pitkään yhdessä lainvalvojan töitä tehneet kumppanukset, eivät ehkä varsinaisesti sydänystävät mutta toisensa tuntevat ja toisiinsa sanattomasti luottavat hyvät työkaverit, joiden ei tarvitse täyttää tyhjää tilaa turhalla small talkilla tai teeskennellä olevansa jotain muuta kuin mitä he ovat. Roolityöt täydentyvät erinomaisesti pienistä eleistä ja kehon kielestä.

Cole ja Hitch suojelevat Appaloosan pikkukaupunkia häikäilemättömältä karjaparonilta, poliittisesti vaikutusvaltaiselta Randall Braggilta (Jeremy Irons), ollen itse varsin häikäilemättömiä ja raakoja mikäli tarve vaatii. Valta ja voima houkuttelevat leskirouva Annien (Renée Zellweger) suhteeseen kovimman alfauroksen kanssa, joka on aluksi Cole. Annien taipumus liehua liekinvartena aina uuden voimatekijän kanssa lyö paitsi säröä Colen ja Hitchin kumppanuuteen, myös vaarantaa osaltaan lain toteutumista.

Varsin klassinen asetelma saa syvyyttä henkilöhahmoistaan, joiden pinnan alla on enemmän kuin miltä näyttää. Rooleissa ei kuitenkaan sorruta nykypäivänä niin yleiseen keittiöpsykologiaan tai anakronistiseen tulkintaan, jossa menneisyyteen sijoittuvat hahmot käyttäytyisivät kuin nykypäivän ihmiset. Hahmot ovat oman aikansa ja oman historiansa kasvatteja, joiden brutaalin väkivaltaiset ja äkilliset toimetkin kumpuavat aikalaiskulttuurista.

Paikoin elokuvan asetelmat muistuttavat Rio Bravon (1959) kaltaisista mestariteoksista, ja Harrisin visuaalinen näkemys sekä pikkutarkan tinkimätön historiallisen autenttisuuden vaatimus tekevät teoksesta puitteiltaan komeaa katsottavaa. Perinteisen ”länkkärin” muodossa esitetty jäntevä tarinankerronta, intensiiviset roolisuoritukset ja pintatasoja syvemmältä menevä näkemyksellisyys tekevät Appaloosasta vahvan elokuvan, ei vain vahvan westernin.