Tunnit valkokangas

Yliherkkyys, vaikka ei ihan saisikaan kuulemaan kuolleiden liikahtelua haudoissaan ja päivänvaloa kavahtamaan, on kantajansa elämää merkittävästi muokkaava ja rajaava tekijä. Aihe on ilmeisen omakohtainen englantilaiselle Stephen Daldrylle. Hänen läpimurtoelokuvansa Billy Elliot (2000) kertoi 1980-luvun Englannista ja työväenluokkaisesta pojasta, joka isän suositteleman nyrkkeilyn sijasta halusikin tanssia balettia. Michael Cunninghamin romaaniin perustuva Tunnit puolestaan luonnostelee kuvaa kolmesta naisesta, jotka aineellisen hyvinvoinnin ja menestyksen keskellä tuntevat olonsa oudon tukalaksi ja näkevät kauhut kaikkialla.

Kirja ja elokuva kertovat yhdestä ja oikeastaan samasta päivästä kolmessa eri aikatasossa. Ensiksikin on vuosi 1923 ja päivä, jolloin englantilaisen modernismin klassikkokirjailija Virginia Woolf (Nicole Kidman) kirjoittaa niin ikään yhteen päivään sijoittuvaa tajunnanvirtaromaaniaan Mrs Dalloway ja pohtii, pitäisikö hänen tappaa kirjansa nimihenkilö. Hermojensa takia lääkärin maalle määräämä Woolf kiukuttelee palvelijoilleen, tekee pakoyrityksen Lontooseen ja julistaa miehelleen, että mieluummin kuolee kuin asuu lähiössä. Kaksi muuta kerronnan tasoa on Woolfin romaanin tapahtumien kerrannaisia. Los Angelesin lähiössä 1950-luvun alussa kotirouvana elelevä Laura Brown (Julianne Moore) ja nykyajan newyorkilainen kustannustoimittaja Clarissa Vaughan (Meryl Streep) ovat molemmat yhtä hukassa elämiensä kanssa erilaisista tilanteistaan huolimatta.

Yliherkkien lisäharmina on se, että kukaan ei oikein tunnu ymmärtävän heidän ongelmiaan, pikemminkin ne ovat omiaan herättämään ansaittua ärtymystä tavallisemmissa pulliaisissa, ja toiset yliherkät ovat taas keskittyneet itseensä. Mikä näitä naisia sitten vaivaa ja miksi sen ylipäätään pitäisi kiinnostaa? Elokuva antaa ymmärtää taustalta löytyvän tukahdutettuun seksuaaliseen suuntautuneisuuteen liittyviä kysymyksiä. Lauran kohdalla selitys onkin uskottava, vaikka ei riittävä hänen käyttäytymiselleen sen paremmin kuin Woolfinkaan, jolla kyllä tunnetusti on kirjoissaan helposti lesbolaisiksi luettavia kohtia. Entä jo pitkään naisen kanssa parisuhteessa ollut Clarissa, joka palvoo nuoruudenrakastettuaan, aidsiin kuolemaisillaan olevaa runoilija Richardia (Ed Harris)? Hänellä menee, jos mahdollista, vielä huonommin.

Aihepiiristä kiinnostuneenkin katsojan innostusta ratkaista kysymys ehkäisee tehokkaasti se, että elokuva ei tarjoa siihen sen paremmin älyllisiä kuin tunteellisia avaimia. Elokuvassa annettu selitys motivoimattoman tuntuisille kuolemille on se, että jonkun pitää kuolla, jotta jäljelle jääneet arvostaisivat elämää enemmän. Tällä selityksellä voisikin sitten perustella mitä tahansa hirmutekoja. Kaikenlaiset yhteiskunnalliset näkökulmat elokuva ohittaa myös, toisin kuin oikea Virginia Woolf aikanaan. Vielä älyllistä voimattomuutta enemmän elokuvassa ihmetyttää sen liki täydellinen seksittömyys. Elokuvan kaikki ihmissuhteet, niin miesten ja naisten yhdessä tai keskenään kuin myös vanhempien ja lasten, ovat laahaavia riippuvuussuhteita, joista elokuvaan ja elämään kuuluvan eroottisuuden ja elinvoiman pilkahdusta saa turhaan hakea. Jonkinlaisena vertailukohtana voisi pitää Robert Altmanin elokuvaa Kolme naista (1977), joka, vaikka ei kuvaamiaan naisia yhtään Daldryn elokuvaa paremmin ymmärtäisikään, ainakin suhtautuu henkilöihinsä näiden veroisella herkkyydellä.

Elokuva seuraa päällisin puolin modernistista kirjallisuusperinnettä, rinnakkaistarinoitahan on siinä riittänyt. Mutta toisin kuin esikuvansa, Tunnit ei jätä tarinoiden rinnastumista katsojan hoksaavaisuuden huoleksi. Siirtymät aikatasoissa tapahtuvat repliikkien tai visuaalisten tilanteiden samankaltaisuuksiin perustuvilla ylimenoilla, jotka ovat niin tökeröitä ja joita on niin paljon, että sellaiseen eivät suomalaisen studiokauden ohjaajatkaan kuin huonoimpina päivinään yltäneet. Kun kirjasta alleviivataan suurin osa, alkaa jo alun perin huono keino toimia tarkoitustaan vastaan. Vaikka elokuvan näyttelijäsuoritukset ovat moitteettomia ja asia periaatteessa oikea, se tuntuu oikein haluavan jättää katsojan yhtä kylmäksi kuin itsekin on. Ohjaajan alavireisen torjuva suhtautuminen yliherkkyyteen kertoo asian kipeydestä hänelle itselleen, mutta ei anna paljoa muille.