Pain & Gain valkokangas

Tänä vuonna valkokankaille on tullut muutamakin amerikkalaista unelmaa ja sen pakonomaista tavoittelua käsittelevä elokuva. Spring Breakers ja Bling Ring kertovat kummatkin populaarikulttuurin aivopesemistä nuorista, jotka kokevat olevansa oikeutettuja maineeseen ja mammonaan.

Joukon jatkoksi sujahtaa yllättäen Michael Bayn Pain & Gain. Se on kolmikosta hauskin, mutta Spring Breakersissa on enemmän munaa. En usko Bayn edes tavoitelleen mitään syvällisempää. Pain   & Gain on ennen kaikkea musta komedia rikollisurpoista, joiden kaikki aikeet menevät pieleen. Silti on aika päräyttävää, että nimenomaan Bayn tekemä elokuva on pitkälti suoranaista vittuilua niitä ihmisiä kohtaan, jotka haluaisivat elää Hollywood-elokuvassa.

Päähahmo Daniel Lugo (Mark Wahlberg) ei ole enää nuori, mutta muuten hän olisi kuin kotonaan sekä Spring Breakersissa että Bling Ringissä. Hän uskoo vankasti amerikkalaiseen unelmaan ja kokee olevansa oikeutettu onnistumaan hinnalla millä hyvänsä. Idoleikseen Lugo luettelee Rockyn, Scarfacen ja Michael Corleonen.

Kyseessä on Bayn unelmaprojekti, jonka hän on halunnut filmata jo vuosikymmenen ajan. Transformers-sarjan parissa viime vuodet viettänyt ohjaaja pisti lopulta Paramount Picturesille ehdon: neljättä osaa ei tulisi, ellei rahoitusta löytyisi Pain & Gainiin. Päätös ei liene ollut vaikea, sillä robottisaaga on tuottanut miljardeja ja Bayn pyytämät 26 miljoonaa dollaria eivät siinä rinnalla paljoa paina.

Tarina perustuu Miami New Timesissa julkaistuun artikkelisarjaan kehonrakentajista ja personal trainereista, jotka kidnappaavat yhden asiakkaansa, kiristävät häneltä koko omaisuutensa ja muuttavat jopa hänen taloonsa asumaan. Elokuva ottaa tietysti vapauksia, mutta tapahtumien runko on säilynyt ennallaan. Ei ole ihme, että elokuva vähän väliä muistuttaa perustuvansa tositapahtumiin. Jos täysin kuvitteelliseen elokuvaan olisi ladattu tällaisia juonenkäänteitä, olisi käsikirjoitus päätynyt suoraan roskakoriin.

Bay itse on verrannut Pain & Gainia muun muassa Coenin veljesten elokuviin. Tässä asiassa hän ei ole aivan väärässä, sillä äkkiväärän huumorin ja omintakeisen hahmokaartin kanssa ollaan samoilla vesillä. Bayn kuvaama maailma on vain inhottavampi ja moraalittomampi kuin Coeneilla konsanaan.

Pain & Gain on hyvä, mutta epätasainen elokuva. Energisyydestä huolimatta se alkaa junnata paikoillaan ensimmäisen puolen tunnin jälkeen. Jatkuva kertojanäänien käyttö vaikuttaa laiskalta käsikirjoittamiselta ja etäännyttää hahmoista. Tapahtumat ja etenkin hahmot ovat kuitenkin mielenkiintoisia, ja puolenvälin jälkeen tarina etenee nopsasti. Tässä elokuvassa Bay purkaa energiansa räjähdysten sijaan komediaan. Jos jonkin asian Bay osaa, se on kohtausten rytmitys.

Oman osansa kokonaisuuteen tuovat onnistuneet näyttelijävalinnat, joista yksi on ylitse muiden. Dwayne ”The Rock” Johnson. Johnson on luultavasti palkattu massiivisen kehonsa vuoksi, mutta hän on aiemminkin osoittanut osaavansa näytellä. Ja tässä elokuvassa hän pistää parastaan. Johnsonin näyttelemä Paul Doyle on vankilassa Jeesuksen löytänyt kehonrakentaja, joka yrittää pysyä kaidalla tiellä eikä ainakaan halua tappaa ketään. Hahmo itsessään on elokuvan muistettavin, ja Johnsonin vimmaisuus kruunaa kaiken.

Yhdessä asiassa elokuva onnistuu täydellisesti. On aikamoinen saavutus saada aikaan yli kaksituntinen, viihdyttävä elokuva tällaisilla hahmoilla. Elokuva ei missään vaiheessa ihannoi tai yritä selitellä päähahmojen tekosia parhain päin. Päinvastoin. Hyvän maun rajat rikkoutuvat heti alussa, mutta piste iin päälle on se, kun kaikkien rikosten ja toilailujen jälkeen lopputeksteissä näytetään pidätyskuvia hahmojen tosielämän vastineista. Isompaa keskisormen näyttöä tarinansa esikuville ei voi keksiä.