Cleaner valkokangas

Renny Harlinin kädenjälkiä on ollut monen täkäläisen suuruuden helppo arvostella koto-Suomesta, aivan samoin kuin puulaakisarjojen valmentajat ja pelikirja-analyytikot kertovat televisiossa, miten Suomen maajoukkuetta oikeasti kuuluisi valmentaa MM-kisoissa. Harlin on kuitenkin edelleen ainoa suomalainen, jolla on ollut kykyjä ja uskallusta raivata tiensä Hollywood-elokuvaohjaajaksi.

Kansainvälisen kokoluokan produktiot ovat kuitenkin aina osiensa summa. Surkeat käsikirjoitukset, b-tason näyttelijät sekä rajoitetut resurssit harvoin johtavat muuhun kuin heikkotasoiseen huttuun. Suurinkaan auteur ei olisi kyennyt puristamaan kivestä vettä ja tekemään The Covenantin (2006) tai Mindhuntersin (2004) kaltaisista aineksista juuri mitään hyvää. Siksi onkin ilahduttavaa, että Rennylle on pitkästä aikaa päätynyt sekä kiinnostava käsikirjoitus että vahvempi näyttelijäkaarti.

Draamatrilleri Cleaner on pitkälti yhden miehen, rikospaikkasiivooja Tom Carveria esittävä Samuel L. Jacksonin elokuva. Ex-poliisi Carver on eronnut palveluksesta vaimonsa murhaajan kuoltua epämääräisissä ja väkivaltaisissa olosuhteissa. 14-vuotiasta tytärtään (Keke Palmer) kasvattava neuroottinen Carver johtaa siivousyritystä, joka siivoaa kuolemaan johtaneiden onnettomuuksien ja rikoksien jälkiä.

Jackson on ruudussa käytännössä koko elokuvan keston ajan, puolitoista tuntia, ja Harlinin ohjaus antaa kerrankin tilaa hahmon kehitykselle. Actionin ja onelinerit tykkänään väliin jättävä Jackson tuo rooliinsa syvyyttä, ristiriitoja ja säröjä, puhaltaen henkilöhahmoonsa inhimillistä lämpöä. Myös ahdistunut poliisikaveri Eddie (Ed Harris) ja Tomin tytär ovat moniulotteisen kiinnostavia, Eva Mendesin esittämän hienostorouvan jäädessä etäisemmäksi.

Lahjonnan, poliisivoimien korruption, kolmiodraamojen, intohimorikosten ja vaikeiden perhesuhteiden selvittelyn keskellä etenevä Cleaner liikkuu sujuvasti ja varmalla ammattitaidolla. Visuaalisestihan Harlin on aina ollut pätevimmillään, ja niin nytkin. Käsikirjoituksessa ilmenee loppua kohden jonkin verran trillereille turhankin tyypillisiä ratkaisuja, mutta elokuvan napakka kesto ja Harlinin rutiini riittävät viemään teoksen niiden yli.

Väkivallan seurauksien esittely kuten hyytyneiden verikokkareiden inhorealistiset lastalla siivoamiset sekä rikospaikkojen steriloinnit tuovat esille kuoleman ruumiillisuuden, joka länsimaisessa yhteiskunnassa pyritään piilottamaan. Elokuvan loppuvaiheilla Harlin näyttää myös eurooppalaisen näkökulman väkivaltaan ja amerikkalaiseen asekulttuuriin. Kun siviili joutuu ampumaan toisen ihmisen itsepuolustukseksi, tapausta ei ohitetakaan olankohautuksella. Ampuja päätyy tyhjäkatseisena ja järkyttyneenä itse ambulanssiin, sillä aikaa kun jonkun on taas siivottava verijäljet.

Vahvat henkilöhahmot, tyylikäs lopetus ja kiinnostava tarinankuljetus nostavat Harlinin osakkeita, ja saavat toivomaan, että Renny pääsisi vielä kerran näyttämään kykynsä todellisessa A-sarjassa. Kurkunleikkaajien saaren (1995) aiheuttama Carolcon konkurssi saisi jo painua unholaan, varsinkin kun mainittu elokuva on mainettaan paljon parempi ja Karibian-piraatteja jäntevämpi. Sitä paitsi kuka muukaan sijoittaisi elokuviinsa Suomi-viitteitä? Tällä kertaa seinästä löytyy "Helsinki"-graffiti, ja Peter Franzenkin pääsee hakkaamaan Jacksonia taskulampulla.