Happiness - Onni kotikatsomo

Todd Solondzin Onni oli monille syksyn 1999 elokuvatapaus Suomessa. Se pyöri Helsingissä yhtäjaksoisesti yli vuoden elokuvateatterissa. Jostain syystä Onnen dvd-jukaisu on viivästynyt. Nyt, kymmenen vuoden perspektiivillä, on hyvä arvioida elokuvan todellista merkitystä. Oliko se vain omaan aikaansa sidottu kummajainen vai onko sillä pysyvämpää elokuvallista merkitystä?

Onni on amerikkalaisen ydinperheen kiiltokuvien häpäisy ja ruumiinavaus. Se käsittelee ihmissuhteita traagisella, absurdilla, hauskalla ja iljettävällä tavalla. Onnea verrattiin omana aikanaan kassamagneetti American Beautyyn. Molemmat käsittelevät tragikomedian keinoin yhtä modernin länsimaisen taiteen ydinaiheista: poroporvarillisuuden kulissien takaista pahoinvointia ja ahdistusta. Nyt rinnastus ei tunnu lainkaan niin osuvalta kuin silloin. American Beauty oli ensimmäisellä kerralla mojova katsomiskokemus, mutta mitä useammin elokuvan näkee, sitä keskinkertaisemmalta se alkaa tuntua. Onni on toista maata.

Ydinperheen kulissien takaisen elämän pöyhiminen ei ole mikään uusi asia. Lista aihetta pöyhineistä ohjaajista on pitkä Bergmanista Godardiin ja Antonionista Sirkiin. Amerikkalaisen elokuvan traditiossa Onni oli kuitenkin melkoinen täräys, koska se kieltäytyy pelaamasta Hollywoodin tarinakaavojen ehdoilla. Sen tapa käsitellä pedofiliaa tuntuu tänään yhtä hämmentävältä kuin kymmenen vuotta sitten. Onnen dvd-julkaisu paljastaa, kuinka harvinainen tapaus se oli omassa ehdottomuudessaan.

Onni oli ohjaajansa art house -läpimurto, mutta hän ei ole oikein kyennyt lunastamaan sen asettamia lupauksia. Miksikään helppoheikiksi ei Solondz toki ole ryhtynyt, vaan hän on pitänyt järkähtämättä kiinni omasta linjastaan. Solondz on ilmiselvästi Auteur, jonka elokuvissa on tunnistettava kädenjälki. Jotenkin silti vaikuttaa, että hän tyhjensi pankin Onnella, eikä ole kyennyt sen jälkeen tuottamaan vastaavaa merkkiteosta. Mutta oikeastaan tämä on selviö. Sillä mitä muuta kuin umpikuja ohjaajalla olisi ollut edessään Onnen jälkeen? Se repii porvarillisia kulisseja auki, mutta ei tarjoa vaihtoehtoista ulospääsyä, tietä ”onneen”. Se ei tarjoa pelastavaa katharsista, vaan lähes nihilistisen hämmennyksen. Se on häiritsevä, helppoja luokituksia kaihtava elokuva, joka iskee tänään yhtä lujaa kuin kymmenen vuotta sitten.

Koska tällä julkaisulla on myös historiansa, on syytä palauttaa mieliin, mitä Kalle Mikkola kirjoitti Onnesta sen ensi-iltana 1999: ”Onni on oivallinen valinta ensitreffeille. Tämä elokuva on todellakin ohjattu onnellisten tähtien alla!”. Sattuvasti sanottu.