Vihollinen porteilla kotikatsomo

Käsillä on Neuvostoliiton kohtalonhetki: saksalaiset ovat tappiotta edenneet aina Kaspianmeren läheisyyteen, ja vain Stalingrad on saksalaisten ja Bakun öljykenttien välissä. Neuvostoliiton johtaja Stalin keskittää valtavasti joukkoja, jotta johtajan oma nimikkokaupunki ei taipuisi. Massiiviset sotajoukot iskevät yhteen välittämättä tappioista. Nyt tästä toisen maailmansodan käännekohdasta on tehty saksalaisten toimesta eeppinen sotaelokuva - ranskalaisella ohjaajalla ja brittiläisillä näyttelijöillä.

Elokuva alkaa valtavalla taistelukohtauksella, jossa pahat venäläiset ja pahat saksalaiset taistelevat. Perääntyvät ammutaan. Tähän kaikkeen on joutunut tykinruuaksi muuan Vasili Zaitsev (Jude Law). Kun komissaari Danilov (Joseph Fiennes) huomaa Zaitsevin erityiset ampujanlahjat, aletaan vaatimattomasta paimenesta tehdä suuren isänmaallisen armeijan sankaria. On jotain perustavanlaatuisen omituista pitää sotasankarina henkilöä, jonka tehtävänä on vaania vihollisen johtajia ja ampua heitä mieluiten päähän kaukaa. Tästä kuitenkin Stalingradin taistelun filmatisoinnissa on kysymys. Lisäksi soppaan on sekoitettu täysin tarpeeton kolmiodraama tytön (Rachel Weisz) rakkaudesta.

Eeppisestä mikroskooppiseen

Yleisesti sotaelokuvat jylläävät massiivisilla taistelukohtauksillaan, joissa sadat ihmiset etenevät ja luodit vihmovat ilmaa. Vihollinen porteilla keskittyy kuitenkin pienen mittakaavan tarinaan massiivisissa puitteissa. Jännitys rakennetaan venäläisen tarkka-ampujan ja hänen saksalaisen vastaparinsa kaksintaistelusta: kumpi on metsästäjä, kumpi saalis.

Jean-Jacques Annaud on massiivisten maisemien erikoismies. Tässäkin elokuvassa parhaiten toimivat juuri suuret kohtaukset eeppisen musiikin pauhatessa taustalla. Nämä kaikki korostuvat elokuvan sujuvimpana kohtauksina, henkilöohjaus onkin sitten eri juttu. Intiimimmät kohtaukset tuntuvat päälleliimatuilta. Tästä päätellen perinteisempi ote sotaelokuvaan olisi voinut olla tässä tapauksessa parempi vaihtoehto. Näyttelijät ovat kautta linjan mainioita. Henkilöt jäävät kuitenkin pahvisiksi, eikä eloa omaan hahmoonsa oikein onnistu puhaltamaan kuin Ed Harris, jonka saksalainen tarkka-ampuja onkin elokuvan syväulotteisin ja paras rooli.

Elokuva jatkaa viimeaikaisten sotaelokuvien temaattista trendiä, jossa ideologiat nähdään ensi kädessä pahoina. Neuvostoliiton ja Saksan kohtaaminen on ideologista taistelua. Tämä on tavallaan vihamielinen ympäristö, jossa yksilöiden toimet korostuvat. Ainoa eettinen ratkaisu on inhimillisyyden muistaminen sodan raakuuksien keskellä.

Vihollinen porteilla on suuri projekti ja hieno lavasteiltaan ja musiikiltaan, mutta kumpuaa turhuuttaan. Lisäksi jo aikaisemmin kiroamani rakkausjuoni on täysin tarpeeton.