Pelosta kaikki alkaa ja pelkoon päättyy

Kanadalaisen David Cronenbergin viimeisin elokuva A History of Violence on kertomus ydinperheen rikkoutumisesta ja menneiden tekojen sovittamisesta. Lisäksi se on matka pelon ja epävarmuuden ytimeen. Lähtöasetelmissa eräs Tom Stall (Viggo Mortensen) tulee ampuneeksi kaksi hänen kahvilaansa eksynyttä gangsteria ja pikkukaupungin yrittäjästä tulee yhdessä illassa kansallissankari. Mediasuitsutuksen päätteeksi kahvilaan ilmaantuu silmäpuoli Carl Fogaty (Ed Harris), joka väittää Tomin olevan joku muu kuin tämä on.

© 2005 New Line CinemaPettävän tavanomaisessa alkuasetelmassa on kyse katsojan huijaamisesta, kuten ohjaajan edellisessä skitsofreniaa kuvanneessa elokuvassa Spider (2002). Cronenbergin tyyli ei tässä tapauksessa pyri täydelliseen pettämiseen, vaan hienovaraisempaan epävarmuuden tunteeseen. Asioiden todellinen laita on näkyvissä pienissä vihjeissä alusta asti, mutta tarina pysyy pitkään ehjänä omilla ehdoillaan ilman Tomin mahdollisen alter egon ja menneisyyden paljastumistakin. Lopussa voidaan kysyä, mikä on Tomin todellinen henkilökohtainen historia, sillä takaumia Cronenberg ei suostu käyttämään. Rekonstruktio on katsojan hyväksyvän päätöksen varassa.

Epävarmuus on se elementti, joka tekee A History of Violencesta hyvin epämiellyttävän elokuvan katsoa. Juonellisesti epävarmuus pysyttelee normaaleissa uomissaan, mutta Cronenberg luo näyttelijöineen häkellyttävän kokonaisvaltaisen pelon tilan. Pelko ja epämääräisen pahuuden aavistelu määrittää elokuvan alkuosaa niin vahvasti, että loppuosa tuntuu vähintään yhtä kammottavalta, vaikka jonkinasteinen vapauttava katarsis saavutetaankin fyysisen toiminnan kautta.

Pelon tunne tarkoittaa myös sitä, että elokuva vaikuttaa väkivaltaisemmalta kuin se oikeastaan on verrattuna suureen osaan teatterielokuvaa. Väkivaltaa ei ihannoida, eikä siitä etenkään tehdä millään tavoin helppoa. Ampuminen sattuu myös tekijäänsä ja ihmisiä kuolee nopeammin kuin elokuvien hidastetuissa kuvissa yleensä.

A History of Violence aiheuttaa samanlaisen välittömän, kuvottavan tunnereaktion kuin vaikkapa Darren Aronofskyn Unelmien sielunmessu (2000). Se on kuin elokuva, joista Theodor Roszak kirjoitti romaanissaan Flicker. Pelko kurkottaa kankaalta katsomoon, eikä päästä irti. Katsoja on asemassa, josta ei pääse pois, sillä elokuvassa ei ole mitään, mihin pelkoa voisi tarkalleen kohdentaa.

© 2005 New Line CinemaCronenberg kohtelee näyttelijöitään tasa-arvoisesti riippumatta iästä tai sukupuolesta. A History of Violence on tällä(kin) saralla taidonnäyte ja näyttelijäsuoritukset ovat poikkeuksellisen onnistuneita. Maria Bello ja Viggo Mortensen ovat tavallisuudessaan täydellinen aviopari. Ed Harrisin ja William Hurtin tähtikuva ei häiritse pahojen poikien näyttelemistä, vaan molemmat osaavat näkyä ja olla näkymättä tarpeen mukaan. Tomin lapset, jotka ovat hyvin erilaisissa kehitysvaiheissa, ovat aikuisten rinnalla yhtä pelokkaita ja epävarmoja. He vain pelkäävät eri asioita, Sarah (Heidi Hayes) pimeän hirviöitä ja Jack (Ashton Holmes) luokan isottelijaa.

A History of Violencen ristiriitainen viesti on, että väkivalta synnyttää väkivaltaa, eikä paha todellakaan saa millään muulla tavoin palkkaansa. Elokuvan happy end on vähintäänkin kyseenalainen. Silti Stallin perhe ei kärsi ainakaan tämän tarinan sisällä omista teoistaan lopullisesti ja väkivallan historia päättyy rujoon anteeksiantoon.

Spiderin jälkeen A History of Violence on häkellyttävän suoraviivainen työ paitsi aiheensa, myös väkevyytensä vuoksi. Aikaisemmista Cronenbergin töistä A History of Violence muistuttaa Crashia (1996), kylmäksi ja tunteettomaksi arvotettua työtä, joka kuitenkin sai aikaan voimakkaita reaktioita. A History of Violencen voi kuvitella saavan aikaan samankaltaisen, tyylikkäästi teilaavan kritiikkiryöpyn.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,4 / 14 henkilöä