My Life with Liberace valkokangas

Tuottelias, viime vuosina suuriin henkilöihin kuten Che Guevaraan (Che – Sankari & Che – Kapinallinen, 2009) keskittynyt Steven Soderbergh valitsi tällä kertaa Amerikassa 1950-luvulta lähtien suurta suosiota nauttineen homoseksuaalin pianistin ”Lee” Liberacen ja tätä huomattavasti nuoremman Scott Thorsonin suhteen tutkailuunsa. Amerikassa aihe oli liian arka, toisin sanoen liian homo, mennäkseen teatterilevitykseen. Niinpä hittisarjoja ja tv-elokuvia tehtaileva HBO otti elokuvan suojiinsa. Nyt elokuva on napsinut kasan Emmy-ehdokkuuksia.

Aloitetaan castingista. Lähtökohtaisesti se on jo hykerryttävä, kun usein kovaksi keitettyjä machorooleja tehnyt Michael Douglas (Gordon Gekkona Wall Street -elokuvissa, 1987 & 2010) ja perustoimintahetero-habituksen omaava Matt Damon (Jason Bournena Medusa-elokuvissa, 2002, 2004 & 2007) nähdään pröystäilevässä, kitschin täyteisessä Las Vegasin viihdemaailmassa 1970 ja 1980-luvun taitteessa esittämässä aikansa suurta diivaa ja tämän nuorta rakastajaa.

Timanttitangat hädin tuskin peittämässä Damonin pikku peppua, älyttömät blinblingsormukset Douglasin vanhoissa sormissa ja jos mahdollista vieläkin hysteerisemmät Liberacen esiintymisvaatteet, jotka painoivat kymmeniä kiloja itsessään, ovat ymmärrettävästi aivan liikaa amerikkalaiselle konservatiiviyleisölle. On varsin viihdyttävää ja tervetullutta nähdä nämä miehet muulla kuin normaalilla mukavuusalueellaan, vaikka Damon toki teki hyytävän roolinsa Lahjakkaana herra Ripleynä jo vuonna 1999.

Nuori Scott tapaa tuttavansa kautta myyttisen, yleisönsä rakastaman Liberacen Las Vegasissa 1976. Lähes erakkona elävä, nuoria miehiä seurakseen kaipaava ja ikääntymistä kammoava Liberace hurmaa Scottin yltäkylläisellä huomiolla, shampanjalla ja lahjoilla, ja palkkaa tämän avustajakseen ja huolehtijakseen. Rakkaus- ja riippuvaisuussuhde tapahtuu lähinnä neljän seinän sisällä, ja ennen pitkää Scott alkaa kaivata luonnollisesti muutakin maailmaa, muita ihmisiä. Nuori mies taipuu kuitenkin kaikkiin Liberacen vaatimuksiin ja toiveisiin, jopa plastiikkakirurgiaan, jonka makaaberi tavoite on saada Scott näyttämään nuorelta Liberacelta. Liberace haluaa jopa adoptoida Scottin.

Kauneuden ja nuoruuden menetys ei ole tosiaan vain tämän päivän ilmiöitä, siksi groteskilla tavalla Liberacen julkisuuden paineista ja kenties menneisyyden haamuista häiriintynyt persoona ja Scottin lammasmainen suostumus kaikkeen, jopa ulkonäön ja identiteetin muokkaamiseen viimeisillä keinoilla ilmenee. Rob Lowen samalla riemastuttavasti ja yliampuvasti esittämä plastiikkakirurgi Jack Startz määrää Scottin Kalifornia-dieetille tehden tästä huumeaddiktin. Lopulta kirurgian ansiosta lähinnä Jon Bon Jovilta näyttävä Scott on täysin huumekoukussa vailla varasuunnitelmaa tai taloudellista turvaa tajuten vähitellen, että tämä on eilisen päivän poikia. Scottia kyllä varoitettiin, Liberace on tehnyt tämän aiemminkin, ja tekee vielä muillekin nuorille miehille.

Osaksi Thorsonin elämäkertakirjaan perustuva My Life with Liberace keskittyy pitkälti miesten suhteeseen, ja hienosti Douglas ja Damon roolinsa tekevät. Elokuva on etenkin alkupuolella varsin hauska, häpeilemättömän groteskilla ja alleviivaavalla tavalla jacuzzin pauhaavasta metelistä homopalvelijan teatraalisiin eleisiin. Showbisneksen taitaja Liberace esitellään alun pitkässä konserttikohtauksessa valloittavasti.

Mikään erityinen ajankuva elokuva ei ole. Ensin pidetään hauskaa ja sitten aids hiipii taustalle kuin varkain. Klaustrofobiseen suhteeseen keskitytään ylenpalttisesti, toisaalta se heijastaa osuvasti juuri Scottin näkemystä vankina hulppeassa kartanossa olemista. Ei mikään hienokaan ole hauskaa, jos sitä saa liikaa. Etenkään ilman vapautta.

Yksinäisen, koko elämänsä homouttaan julkisuudelta piilotelleen kuuluisan Liberacen surullinen ja säälittävä kohtalo on yrittää häiriintyneen narsistisella tavalla siirtää jotain itsestään nuoriin kumppaneihinsa. Heitä oli monia, joskin Thorsonin kanssa suhde kesti vuosia. Hyväksikäytön ja tyhjiin pumppaamisen jäljiltä jää lopulta irronnut tupee ja sormukset laatikossa.

Toivottavasti mahdollisimman moni konservatiivi ja homofoobikko katselee elokuvan vaikka vahingossa teatterissa tai televisiosta, meillä ja siellä. Viimeaikaiset Sotsin olympialaisiin liittyvät sateenkaarikeskustelut kertovat karua kieltään siitä, että seksuaalinen tasa-arvo on vieläkin surkean kaukana. Uskonnollisia suvaitsevaisuusvinkkejä on hauskasti ripoteltu elokuvaan viattoman tarinan elkein.