Erin Brockovich valkokangas

Kaikkihan olemme jo pitkään tienneet, ettei paras keino miljonäärien armoitettuun kerhoon pääsemiseksi ole soitto Lasse Lehtiselle. Paras keino, ainakin Amerikassa, on sairastua kuolemanvakavasti ja haastaa sitten vaivan aiheuttanut suuryritys menestyksellisesti oikeuteen. Tai oikeastaan vielä parempaa olisi oikeusjuttua hoitavalle lakifirmalle työskentely. En tiedä tienaako tositapauksista kertovilla elokuvilla useinkin miljoonia. Kannattaa koittaa, luulen.

Entinen suurlupaus Steven Soderbergh (Seksiä, valheita ja videonauhaa, Kafka, Out of Sight) on koittanut. Hän on ohjannut hätkähdyttävän persoonattomalla tusinamiehen otteella Insiderille halvemman jatko-osan, ei kun siis keskiviikkoillan tositarinan MTV3:lle, eipäs vaan Julia Roberts -vetoisen humaanin tositarinan nimeltä Erin Brockovich. Roberts esittää nimiroolissa ihan pokkana kahdesti eronnutta kolmen lapsen alaluokkaista yksinhuoltajaäitiä, jonka onnistuu pitkän yrittämisen jälkeen saada työpaikka, vieläpä lakitoimistosta. Toimistossa Erin pääsee sattumalta ja sinnikkyyttään suuren jutun jäljille: Pacific Gas & Electricity -yhtiö on salannut jaelleensa kuluttajille tappavan myrkyllistä vettä jo vuosikaudet.

Hyvällä asialla siis ollaan, niin kuin on oltu miljoonasti aiemminkin. Tarina on oikeasti hyvä ja siinä olisi ainekset noin 50-minuuttiseen dokumenttiin. Yli kaksituntinen lakimelodraama taas sai aikaan halun huutaa käheä ääneni väristen: "M-a-a-a-atlo-o-o-o-ock!" Viimeksi Notting Hillissä filmitähteä esittänyt Roberts ei mene hetkeäkään täydestä rääväsuisena hyväntekijä-tahtonaisena. Lakifirman omistavaa Ed Masrya näyttelevä Albert Finney sentään murisee rutiinillaan omat kohtauksensa plussan puolelle. Hupaisin rooli on langennut arvattavin seurauksin naapuriin muuttavaa harrikka-jätkä Georgea esittävälle Aaron Eckhartille. George-paran viiksekäs miehisyys riisutaan tyystin. Vaimoke juoksee yöt päivät pelastamassa huono-osaisia. Erinin lapset kyöhnäävät räytyvää kodinhoitaja-avomiestä joka toisessa kuvassa.

Nousukas-Suomessakin ajankohtaisesta uran ja työn vastakkainasettelusta ei kuitenkaan uskalleta ottaa mitään irti. Tekijöille on riittänyt perinteisten nais- ja miesroolien vaihtaminen. Erinin perhe tulee laiminlyödyksi, juu-u, mutta kyllä se ura nyt vaan on tärkeämpää. Huippulakimiehiä olisi juttuun tarjolla, mutta Erinille ei moinen käy. Juttu pitää hoitaa itse loppuun. Taaloilla voi sitten ostaa lastenhoitajan. En tarkoita palauttaa naista nyrkin ja hellan väliin, mutta tuskin sukupuolirajojen murtuminen aivan tätäkään tarkoittaa.

Tarjolla oleva ideologinen viesti on muutenkin liberaaliin kaapuun verhoutunutta taantumusta. Vaikka läntinen maailma on myyty suuryrityksille, oikeusjärjestelmä mukamas toimii edelleen mistään riippumattomana onnellisuuden ja vaurauden tasaajana. Sillä, miten paljon Erin Brockovichin tarinassa on totta, ei ole suuresti väliä. Tosipohja on ennen kaikkea oiva tekosyy esittää maailma yksilöllisen sitkeyden ja lopulta palkittavan yritteliäisyyden entisen kaltaisena näyttämönä.

Viimeisenä takeena Erin Brockovichin tylsyydestä Film-O-Holic tarjoaa jymypaljastuksen kulissien takaa. Tätä elokuvaa eivät edes monessa liemessä keitetyt kriitikko-kollegat jaksaneet katsoa hälisemättä. Vieressäni istunut toimittaja keskittyi kännykällään leikkimiseen. Turun Sanomien ja Turun Ylioppilaslehden arvioitsijat taas siirtyivät filmin kuluessa leppoisaan jutusteluun. Tiedättepähän syyn, jos arviot vaikka muistuttavat toisiaan.