Pahaa verta valkokangas

Riippumattomat tuotannot eli independent-elokuvat ovat olleet kotimaisessa elokuvassa lähinnä kuriositeetti. Tilanne on hiljalleen muuttumassa, sillä pientuotannot ovat saaneet jalan teatterilevityksen oven väliin. Tänä vuonna elokuvateattereissa on nähty Miesten välisiä keskusteluja ja Pystyssä, joita seuraa nyt elokuva Pahaa verta. Indie-elokuvien teatterilevitys on tervetullut ilmiö, sillä suomalainen elokuva kaipaa vaihtelua. Tavallisessa tuotantokoneistossa pelataan aivan liikaa varman päälle, jolloin lopputulokset ovat usein tylsällä mukavuusalueella.

Pientuotanto ei ole kuitenkaan mikään automaattinen tae rohkeammasta tai edes keskivertoa kiinnostavammasta elokuvasta. Suomalaiselle indie-elokuvalle on leimallista myös tietty amatöörimäisyys niin teknisessä toteutuksessa kuin näyttelijäntyössä. Näiden osa-alueiden ontumista painaa kuitenkin villaisella, jos idea, tarina ja kokonaisuus ovat riittävän persoonallisia.

Nuori käsikirjoittaja-ohjaajakaksikko Miika Hakala ja Tomi Pietilä lähtivät kehittelemään dekkaria saatuaan valmiiksi nuortenelokuvansa Uuteen kesään vuonna 2009. Reilun kolmen vuoden uurastuksen jälkeen Pahaa verta saa ensi-iltansa. Esikuvikseen tekijät ovat maininneet brittiläiset salapoliisielokuvat, Agatha Christien ja Komisario Palmun.

Rikosjännäri on vaikea laji. Onnistuminen edellyttää vahvaa omaa näkemystä ja taitoa välttää lajityypin kliseitä, tai vähimmillään kykyä kääntää kliseet elokuvan eduksi. Tässä Pahaa verta karahtaa karille jo tarinan alkuasetelmassa. Eläkkeelle jäävä poliisi murhataan viimeisenä työpäivänään ja nuori suojatti alkaa tutkia esimiehensä murhaa. Tutkimukset johtavat laajemman mysteerin selvittelyyn eikä tarinasta ole unohdettu salaperäistä naista saati pahoja poliisejakaan.

Kliseitä vilisevän käsikirjoituksen suurin ongelma on kuitenkin siinä, ettei tarina kanna lähes kaksituntista elokuvaa. Kokonaisuus ei pysy kasassa kaikkien juonenkäänteiden osalta ja jännite katoaa paljon ennen elokuvan loppua. Reilusti karsimalla ja tarinaa yksinkertaistamalla elokuva olisi jäänyt alle puoleentoista tuntiin, jolloin kerronnan rytmi olisi ollut tiukempi ja tunnelma tiiviimpi.

Nyt elokuvassa on liikaa joutokäyntiä, jolloin myös puutteet teknisen toteutuksen ja näyttelijätyön osalta käyvät häiritsevämmiksi. Esimerkiksi näyttelijöiden ulosannissa on toivomisen varaa, sillä puheesta ei tahdo joka kohtauksessa saada selkoa. Toki kyse on paljolti äänitysteknisestä asiasta, ja kun elokuva on tehty sadasosalla suomalaisen keskivertoelokuvan budjetista, ovat tekniset rajoitteet ymmärrettäviä.

Ja jos suomalaisia dekkareita haluaa vertailla, niin Pahaa verta -elokuvalla ei ole mitään hävettävää vaikkapa Varesten suhteen. Rutinoidun tuotantokoneiston suhaamiin Vareksiin verrattuna Pahaa verta on vakavasti otettava rikoselokuva, jolla on onnistuneetkin hetkensä.