Che – Sankari valkokangas

Kuuban vapauttaja. Sissisotilas. Fidelin oikea käsi. Lääkäri. Kylmäverinen tappaja. Tinkimätön idealisti. El Comandante. Argentiinalaisen Ernesto "Che" Guevaran maineella on viime vuosikymmenten historiassa monta nimeä, oli se sitten läpeensä romantisoitu ikoninen vapaustaistelijan kuva tai Kuuban talouden romahduttaja ja raaka sotilaidensa teloittaja.

Steven Soderbergh on ollut kiintoisa, ja myös arvaamaton ohjaaja. Hän on tarttunut monenlaisiin aiheisiin ja kiinnostavimmat tulokset on nähty Trafficissa (2000) ja Solariksessa (2002). Nyt miehen kaksiosaisesta Che-elokuvasta saa ensi-iltansa Che – Sankari. Jälkimmäisen osan, Che – Kapinallinen, ensi-iltaa joudutaan Suomessa odottamaan huhtikuuhun.

Ensimmäinen osa pohjaa Guevaran Vallankumoussota Kuubassa -kirjaan. Elokuva sijoittuu 1950-luvulle ja kuvaa Kuuban vallankumouksen vaiheet legendaariseen vuoteen 1959 asti. Välillä käydään mustavalkokuvissa vuodessa 1964, kun Guevara osallistuu YK:n kokoukseen.

Elokuvan alussa vankilasta vapautunut Fidel Castro (Demián Bichir) houkuttelee nuoren Guevaran (Benicio Del Toro) Kuuban vallankumouksen toteuttajaksi ja diktaattori Batistan syrjäyttäjäksi. Kuuba oli köyhä maa ja kansa näki nälkää diktatuurin kourissa. Guevara suostui Fidelin ehdotukseen, ja jo tässä vaiheessa hänellä oli suunnitelmissa levittää vallankumous koko Etelä-Amerikkaan ja vapauttaa kansat sortajien vallasta. Suuri osa elokuvasta kuvaa seikkaperäistä vapaussodan strategiaa ja toteutusta. Sissisota Sierra Maestran vuoristossa kestää puoli elokuvaa, Santa Claran kaupungin valloitus melkein toisen puoliskon.

Suosittelen Kuuban historian pikaista kertausta ennen elokuvan katsomista. Vaikka faktoja, päivämääriä tai nimiä ei sinänsä ladata viuhuvaa vauhtia silmille, ei tapahtumien taustoja myöskään selitellä. Intensiivinen viidakkosotiminen tekee elokuvasta niin tiiviin, että ilman taustojen ymmärtämistä se saattaa tuntua tuskastuttavalta. Che ei ole suurieleinen henkilökuva, vaan olosuhteiden toteamus, joskin Guevaran muistelmien pohjalta. Walter Sallesin Moottoripyöräpäiväkirja (2004) taas oli huoleton kuvaus Guevaran elämästä nuorilta poikavuosilta, jolloin vallankumous oli vielä kaukana edessäpäin.

Itse myyttiseksi hahmoksi kasvaneesta Guevarasta Soderbergh rakentaa uskottavan ristiriitaisen kuvan. Guevara oli sivistynyt ja koulutettu mies. Toisaalta hän on elokuvassa lääkäri, huolehtija, joka ei anna sotilaidensa pahoinpidellä tai vahingoittaa Batistan joukkoja tai muitakaan vihollisia. Haavoittuneita ei jätetä ja kuolleet haudataan. Hän vaatii joukoiltaan jatkuvaa ahkeruutta ja perustaa tukikohtaansa koulun lukutaidottomille sotilailleen. Toisaalta hän pitää yllä äärimmäisen tiukkaa kuria, eikä epäröi teloittaa karkureita tai pettureita. "Isänmaa tai kuolema!", kuten kuuluisa iskulause kuuluu.

Vaikka väkivallan ja sodan ihannointi on aina kyseenalaista, on elokuvassa silti mieliin painuvaa, miten Fidelin ja Guevaran 26.7.-liike aloitti muutosvirran muutaman hengen voimin ja onnistui värväämään joukoittain kuubalaisia maaseudun asukkaita aina onnistuneeseen vallankaappaukseen asti. Se, miten maata on sen jälkeen hallittu, on toinen asia. Toki Kuuban terveydenhuolto ja koulutus ovat olleet ansiokkaita kommunistisen hallinnon aikaansaannoksia. Samaan aikaan toisinajattelijat ovat saaneet virua vankiloissa, eikä sananvapaudesta oikein voi Kuuban yhteydessä puhua.

Jälkimmäinen osa Che – Kapinallinen keskittyy Guevaran Bolivian vaiheisiin ja päättyy vuoteen 1967 ja Guevaran teloitukseen. Kiinnostavaa nähdä, muuttuuko Guevaran henkilökuva elokuvassa ajan edetessä. Benicio Del Toro tekee hahmonsa taitavasti, mutta elokuvan nihilistisyys jättää kaikesta karskin maun. Idealismi näkyy kokonaisvaltaisena ja absoluuttisena, ja ilman romantisoitua puhallusta se on karuimmillaan. Yksi johtaa, muut seuraavat.