Ilmiantaja! valkokangas

Maissibisnes on Steven Soderberghin uuden Ilmiantaja! -elokuvan mukaan niin laajasti levittäytynyttä ja kovaa bisnestä, että jo aamiaisella muroja syödessämme me kaikki olemme suuren hintasovittelun ja keplottelun uhreja. Olkoon näin tai ei, tämän aihion ympärille sijoittuu lähes parituntinen, tositapahtumiin perustuva humoristinen jännäri.

Biokemisti Mark Whitacre (Matt Damon) rupeaa FBI:n tiedonantajaksi huomatessaan, että työskentelemässään maissifirmassa tapahtuu markkinoiden manipulointia yhdessä muiden maiden isojen toimijoiden kanssa. Pian hän huomaa olevansa kaksoiselämän puristuksessa, kun toisaalla FBI ahdistaa yhä radikaalimpiin paljastuksiin ja työpaikalla pitäisi jotenkin säilyttää pokerinaama. Kuvio ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, sillä Whitacren omatkin motiivit alkavat ennen pitkää epäilyttää.

Steven Soderbergh on tehnyt joukon varsinaisia amerikkalaisia, suoraviivaisen viihdyttäviä elokuvia kuten Erin Brockovich ja Ocean’s Elevenit. Traffic oli poliittisempi huumebisneskuvaus. Vaihtoehtoisempaa otetta nähtiin Seksiä, valheita ja videonauhaa-, Mieletön juttu-, Solaris- ja Full Frontal -elokuvissa. Che – Kapinallinen ja Che – Sankari olivat puolestaan dokumentaarista ja toteavaa faktakerrontaa.

Ilmiantaja! on jostakin näiden välimaastosta. Aihe on astetta vakavampi kuin veijari- ja rikostarinoissa, mutta kyllä elokuvassa mustahko huumori kulkee mukana. Damonin Whitacre on itsessään koominen ja eksentrinen hahmo, joka kuljettaa täysin vauhdilla etenevää tarinaa. Whitacren vähitellen paljastuvat omat motiivit ja mielen heittelemiset täydentävät hölmistävän naiivin ja muuten niin organisoidun ja aikaansaavan hahmon erikoisuuden. Damon näyttää viihtyvän pulskean ja viiksekkään Whitacren roolissa. Kaipa se on vaihtelua Medusan verkko -elokuvien Jason Bournen kaltaisille hahmoille, joissa päällimmäinen edellytys on yksinäinen coolius.

Ilmiantaja! muistuttaa taannoisista Catch Me if You Can- ja Vedätys- elokuvista, tässä kuitenkaan liikaa paljastamatta. Nämä kaikki perustuvat tositapahtumiin ja jokaisessa päähenkilönä on jonkinasteinen sosiopaatti, jolla on käsittämätön kyky toimia täysin yleisen moraalikäsityksen ulottumattomissa. Eri osapuolten keplottelu on kuin rikkinäinen puhelin, jossa kaikki kuiskivat toistensa korviin ristiin rastiin.

Whitacre on silti lempeä ja sympaattinen hahmo innostuessaan ilmiantajan roolissaan, ja jonkinlainen viattomuus tai naiivius vallitsee elokuvan tunnelmassa muutenkin. Whitacren lisäksi tämän vaimo Ginger ja jopa FBI:n agentit ovat yllättävän pehmeitä. Useinhan agentit esitetään peräänantamattomina, inhimillisistä olosuhteista piittaamattomina koneiston osina. Scott Bakula tekee huvittavan roolin agentti Shepardina, jonka kasvoja painavat jatkuva huoli ja samalla uskomaton kärsivällisyys Whitacren toilaillessa omiaan. Tuntuu, että Ilmiantajan maailma on säästynyt pahuuden ja kyynisyyden terävimmältä kärjeltä Soderberghin otteessa.

Tämä elokuva on ihan sujuvaa, viihteellistä kerrontaa, mutta sen merkittävämpää muistijälkeä se ei jätä. Olisi ollut antoisaa sukeltaa syvemmälle Whitacren koukeroiseen mieleen, josta pienet monologipätkät kerronnassa siellä täällä antavat viitteitä. On kiehtovaa, kun tämäntyyppisiä tarinoita löytyy tosielämästä, mutta erottuakseen ja noustakseen todella kiinnostavien elokuvien joukkoon olisi astetta syvempi lähestymistapa ollut suotavaa.