28 vuotta myöhemmin valkokangas

Danny Boylen ohjaama ja Alex Garlandin kirjoittama 28 päivää myöhemmin (2002) on yhä maineensa veroinen elokuva, joka ei ole parissa vuosikymmenessä menettänyt tehoaan. Melkeinpä päinvastoin. Covidin jälkeen ihmiskunnan läpi pyyhkivä virus ei ole enää dystooppista kuvitelmaa. Boylen ja Garlandin elokuvan vahvuus on edelleen myös teoksen yksinkertaisuudessa, joka lähes poikkeuksetta palvelee postapokalyptisia tarinoita ja kuvastoja.

Boyle ja Garland ovat nyt palanneet aiheen pariin. He olivat kyllä mukana toimeenpanevina tuottajina jatkoelokuvassa 28 viikkoa myöhemmin (2007), mutta luomisvastuun kantoivat muut tekijät. Jatko-osan jälkeen viriteltiin kolmatta elokuvaa, mutta kimuranttien oikeuskuvioiden takia hanke hautautui vuosikausiksi kuuluisaan tuotantohelvettiin. Sieltä se saatiin naarattua päivänvaloon joitakin vuosia sitten.

28 vuotta myöhemmin -elokuvassa Brittein saaret on eristetty karanteeniin, jota sotalaivat valvovat. Hengissä selvinneet ihmiset sinnittelevät eri tavoin. Syrjäiselle saarelle Skotlannissa on keskittynyt elinvoimainen yhteisö, josta piipahdetaan mannersaaren puolella lähinnä polttopuuta hakemassa ja erilaisia tarvikkeita etsimässä sekä suorittamassa yhteisön aikuistumisriittiä. Nuorukaisen on poistuttava saaren suojista surmaamaan jousella raivoviruksen sairastuttama ”zombi”.

Ovatko elokuvasarjan vihulaiset zombeja vai jotain muuta, lienee mielipidekysymys. Sairastumisen mekaniikka on sama kuin aikanaan zombien valkokangasvalloituksen alulle panneen George A. Romeron teoksissa. Tosin Romeron laahustaviin eläviin kuolleisiin verrattuna nämä veijarit ovat kuin velociraptoreita, jotka vimmatusti pinkoen käyvät kimppuun kuin sika limppuun. Jos Romeron laahustajissa oli nähtävissä jopa yhteiskunnallista kommentaaria, Boylen ja Garlandin luomukset näyttäytyvät lähinnä toimintaa yllä pitävänä eksistentiaalisena uhkana. Nyt kolmannessa elokuvassa raivovirukseen sairastuneissa nähdään peräti ripaus evoluutiota.

28 vuotta myöhemmin on hankala elokuva. Hankala siksi, että elokuvalle kuvattiin samalla rupeamalla jatko-osa, jonka ensi-ilta siintää ensi vuoden alussa. Lisääkin jatkoa saattaa olla luvassa. Palastelun ongelmana on kokonaisuuden hajoaminen, mikä näkyy yksittäisen elokuvan kerronnallisena kompasteluna.

Teletappi-aloitusta ja pikkupojan kouraan lyötävää ristiä ehtii kaksituntisen elokuvan aikana moneen kertaan muistella, kunnes elokuvan loppukohtaus viittaa aloitukseen ja antaa johdatuksen jatko-osaan. Siinä välissä aika vierähtää Spike-pojan (Alfie Williams) seikkailuja ihmetellessä.

Ensin käydään läpi isä–poika-suhdetta ja selviytymistaitoja, minkä jälkeen on Spiken sairaan äidin vuoro. Elokuvan loppupuolella tarinaan liittyvä Ralph Fiennesin tohtori Kelson on teoksen ylivoimaisesti kiinnostavin hahmo, jonka kautta tarinassa onnistutaan hetkeksi sukeltamaan pari syltä syvempiin vesiin pinnallisen selviytymiskamppailun lomassa.

Häiritsevän moni asia ja käänne on elokuvassa ohuenlaisesti motivoitu. Osa saanee selityksensä tulevassa jatko-osassa, tai sitten ei. Moni aukko ja kummallisuus on seurausta siitä, että alkuperäisteoksen yksinkertaista asetelmaa on pullataikinan lailla paisutettu useampien elokuvien myötä. Toisaalta tuskin kovinkaan moni katsoja joutaa tällaisia miettimään, sen verran kovalla sykkeellä Boyle elokuvaansa jolkottaa eteenpäin.

Applen uudella ihmeälyluurilla kuvattu elokuva näyttää paikoin hyvältä ja paikoin kamalalta. Osa digiefekteistä on kuin halpaa lainaa keskinkertaisesta videopelistä, jollaista elokuvan levottomasti hyppivä visuaalinen ilme muistuttaa välillä turhankin paljon. Maisemissa silmä sen sijaan lepää.

Ja Cillian Murphya ei elokuvassa nähdä, ei edes sinä heinäpellon zombiena, joka häneltä näyttää. Ehkä sitten jatkoelokuvassa. Ehkä.

28 vuotta myöhemmin -elokuvasta ei kertakatselulla ja itsenäisenä teoksena pysty sanomaan, onko se hyvä vai huono – vai kumpaakaan. Se on lähinnä näitä elokuvasarjoja jatkavia elokuvia, joita nykyään tehdään sen sijaan, että yritettäisiin luoda jotain aidosti uutta ja omaperäistä.