Minä ja pingviini valkokangas

Yksi brittiläisen elokuvan tunnistettavimpia ominaislajeja on sosiaalisesti tietoinen, vähintään kevyesti humoristinen ja usein hyvän mielen tuottamiseen pyrkivä draama. Tämä alagenre ei ole täysin yhtenäinen kokonaisuus, mutta sen tunnistaminen ei ole hankalaa. Ealing Studiosin tuottamat komediat erityisesti 1950-luvulla olivat joitakin varhaisimpia tyylin kehittäjiä. Oleellisimpana mainittakoon Alexander Mackendrickin suurtyö Mies valkoisessa puvussa (The Man in the White Suit, 1951), jonka tasapaino hersyvän mutta lempeän komiikan ja terävän sosiaalisen kommentaarin välillä on vailla vertaansa.

Minä ja pingviinin ohjaajalla Peter Cattaneolla ja päätähdellä Steve Cooganilla on molemmilla kokemusta lajista, hyvällä menestyksellä. Cattanoen kokopitkä debyytti Housut pois! (The Full Monty, 1997), tarina työttömien duunarimiesten strippishow’sta, on yksi onnistuneimpia yhdistelmiä sosiaalirealismia ja hyvää mieltä. Coogan esiintyi Philomenassa (2013), joka valoi raskaita teemoja helposti omaksuttavaan muotoon. Näistä elokuvista on kulunut jo tovi, ja tällä kertaa varmat tekijät ovat saaneet aikaan perin kaavamaisen käyttöteoksen.

Tom Michell (Coogan) saapuu vuonna 1976 Argentiinaan opettamaan sisäoppilaitoksessa. Maa on hyvin poliittisesti jännittynyt, ja sotilasvallankaappauksen myötä valmiiksi hankala tilanne liukuu sietämättömäksi ilmaisunvapauden kaventuessa. Michell kuitenkin nousee johtajaksi yhteisössään ja onnistuu kasvamaan ihmisenä, tietenkin pelastamansa pingviinin avustuksella.

Tämän juonikuvauksen jälkeen ei ole ehkä selvää, kenen ja minkä tarinan Minä ja pingviini kertoo. Siinä on tarina keski-ikäisestä opettajasta, joka oppii päästämään irti elämän painon tuomasta kyynisyydestä ja elämään arvojensa mukaisesti. Siinä on myös tarina opettajasta, joka hurmaa henkilökunnan ja opiskelijat uudessa koulussaan tuoden yhtenäisyyttä monipuoliseen yhteisöön vaikeana aikana. Ja se on myös tarina synkästä ajasta Argentiinan historiassa, jolloin sen kansalaisen elämän arvo ei ollut suuri. Näitä juonteita yhdistävät enimmäkseen Michell ja pingviini, joka on pääasiassa helpon huumorin ja halvan metaforan lähde.

Kyseessä on jo ainakin toinen tänä vuonna suomessa julkaistu 1970-luvun Etelä-Amerikan sotilasdiktatuureja käsitellyt elokuva. Edellinen, Olen yhä täällä (Ainda Estou Aqui, 2024), ongelmistaan huolimatta keskittyi aiheellisesti tarkastelemaan raastavan tilanteen vaikutusta sen suoraan koskettamiin ihmisiin. Tuon elokuvan vahvin jakso pakottaa katsojan näkemään hallinnolle työskentelevät kidnappaajat kovin arkisina ihmisinä.

Minä ja pingviini sen sijaan enemmänkin hyödyntää kaappaamista sivujuonteena, joka tarjoaa Michellille tilaisuuden kasvaa ihmisenä tulematta tilanteen kolhimaksi, kunnes hän itse tekee valinnan puuttua siihen. On rasittavaa nähdä taas yksi kipeä historiallinen jakso ahdettuna taustahälyksi arkipäiväisen tarinan tieltä.

Vaikka Minä ja pingviini on elokuva vailla minkäänlaisia panoksia, se on suurelta osin jopa viihdyttävä kokemus. Sen muodolliset piirteet eivät inspiroi innostusta tai inhoa, joskin sen televisiomaisen lattea valaistus tuottaakin toisinaan rumaa jälkeä. Cooganin, Vivian El Jaberin ja yhä luotettavan Jonathan Prycen kunnioitettavan vakavat suoritukset kykenevät toisinaan lisäämään mauttomaan aineistoon siitä uupuvaa tunteikkuutta.

Minä ja pingviini vetoaa sumeilematta kohdeyleisöön, joka kaipaa valmiiksi pureskeltuja opetuksia ja sööttejä hetkiä ihmisten ja eläinten välillä. Sen ammattimainen mekaanisuus on toteutettu varmuudella, jota voisi erehtyä luulemaan rytmiksi. Lopputulos on vain kuumaa ilmaa, josta jää mieleen parin päivän jälkeen vain valinta keskittyä perin epäkiinnostavaan hahmoon. Hyvän mielen elokuva ei ole lainkaan synkistelyä vähäisempää taidetta, mielen ylentäminen pitää kuitenkin ansaita. Yksi pingviinimontaasi ei kerta kaikkiaan tähän riitä.