Tatami kotikatsomo

Naisten asema ja yhteiskunnallinen aktiivisuus ovat olleet keskiössä useiden iranilaisten elokuvantekijöiden kuten Jafar Panahin ja Samira Makhmalbafin elokuvissa. Tatamissa (2023) Ohjaajat Zar Amir Ebrahimi ja Guy Nattiv tarttuvat samaan aiheeseen, Iranin islamilaisen tasavallan kansalaistensa ihmisoikeuksien tukahduttamiseen, mutta urheiluelokuvan ja poliittisia sävyjä saavan trillerin muotoon puettuna.

Judon maailmanmestaruus kilpailuissa Georgian Tbilisissä menestynyt iranilainen judoka Leila Hosseini (Arienne Mandi) saa mahdollisuuden kilpailla pääpalkinnosta valmentajansa Maryamin (myös näyttelijänä toimiva ohjaaja Zar Amir Ebrahimi) tukemana. Hyvin sujuneiden ensimmäisten otteluiden jälkeen Iranin lajiliitosta tulee käsky vetäytyä kisasta, jottei Leila joutuisi kamppailemaan maan vihollisen Israelin edustajaa Shani Lavia vastaan. Moraalinen valinta otteluiden jatkamisesta Iraniin jääneiden läheistensä kiristämisen uhalla ajaa Leilan ja Maryamin äärirajoille.

Idän ja lännen kulttuurien kohtaamispaikkana toimivaan Tbilisin urheilukeskukseen sijoittuvana rajatun ajan ja paikan jännityselokuvana Tatamilla on hyvät lähtökohdat. Se pyrkii luotaamaan iranilaisnaisten yhteiskunnallista asemaa ja sortoa sekä urheilijoilta vaadittua äärimmäistä uhrautuvaisuutta. Valitettavasti ainoastaan näistä viimeisessä onnistutaan Mandin välittäessä urheilijan lähes neuroottisen ja verenmaun suuhun tuovan voitontavoittelun kaikessa fyysisyydessään.

Muiden teemojensa käsittelyltään kiinnostavasti alkanut elokuva jää premissinsä vangiksi, jossa poliittinen sortokoneisto typistyy ainoastaan lankoja veteleväksi ja kansalaisiaan kiristäväksi takapiruksi. Nattivin ja Elham Erfanin käsikirjoitus jumittaa pitkään ottelua jatkamaan haluavan Leilan ja oman judoka menneisyytensä tapahtumien myötä vetäytymistä kannattavan Maryamin vastakkainasettelussa.

Kuvalliset ratkaisut hyödyntävät urheilijoiden ahtaita tiloja ja urheilukeskuksen palatsinomaisuutta kiinnostavasti. Todd Martinin hienosti kontrasteja sekä valoja ja varjoja hyödyntävä kapean kuvasuhteen (1.33:1) mustavalkokuvaus tiivistää jännitystä sekä vertautuu vanhoihin urheilulähetyksiin sekä ei niin mustavalkoiseen ihmisoikeuksia sortavaan maailmaan. Elokuva draamallista antia rytmittävien Leilan otteluiden kuvauksessa on muistumia Kuin raivo härkään (Raging Bull, 1980) vaikka saman tasoiseen intensiteettiin ei päästäkään.

Identiteettipoliittisesti ja ihmisoikeuksien puolustamisen painotuksiltaan tärkeä elokuva ei tuo genreensä juurikaan uutta. Urheiluelokuvana se ei ole erityisen omaperäinen eikä poliittisena trillerinä aiheeseensa syvemmälle sukeltava. Sen näkökulmia kuitenkin moninaistavat pääosin naisista koostuva näyttelijäjoukko sekä eri kansallisuuksia edustavat elokuvantekijät.

Venetsian elokuvajuhlienkin ohjelmistoon vuonna 2023 kuulunut elokuva edustaa laadukasta kansainvälistä elokuvantekoa ja se pääsi Suomessakin teatterilevitykseen. Elokuva ei kuitenkaan murtaudu tataminsa ulkopuolelle jännitysnäytelmänsä takana vaikuttavien yhteiskunnallisten rakenteiden analyysiin kuten parhaimpien iranilaisohjaajien työt. Tatamin merkitys tiivistyy sen ihmisoikeuksia puolustavaan aiheeseen, kun taas sen Hitchcockillekin kumartavien valtaviran jännityselokuvan keinot jäävät perinteisemmiksi.