Minä päivänä tahansa valkokangas

Ei ole mikään uutinen, että ammattilaisurheilu on menettänyt neitsyytensä ja reilun pelin henkensä rahalle. Eikä myöskään ole mikään uutinen, että nimenomaan kaupalliset televisiolähetykset ovat muuttaneet urheilun luonteen. Tästä huolimatta ohjaaja Oliver Stone haluaa kertoa sen meille vielä kerran. Ja saadakseen katsojan kuulemaan hän ei tyydy vain kohteliaasti koputtamaan olkapäälle, vaan iskee suoraan - lujaa - palleaan kaikilla mahdollisilla elokuvan tarjoamilla keinoilla.

Tarttuessaan amerikkalaisen jalkapallon rahan kyllästämään arkeen Stone näyttää kuitenkin menettäneen jotakin tutuksi tulleesta pessimismistään sekä vainoharhastaan. Nahkakuulaa käsitellään kyllä kriittisesti, mutta silkkihansikkain. Platoonin (1986) tai JFK:n (1991) kaltainen paatos on vaihtunut paikoitellen varsin kepeään, jopa poikamaisen innostuneeseen tapaan käyttää elokuvaa kuvankaatajana. Minä päivänä tahansa näyttää juuri sellaiselta elokuvalta, jonka amerikkalaisen jalkapalloilun aggressiiviseen ja pääomavetoiseen kenttään ihastunut ohjaaja tekee. Se on pitkä mutta nopeatempoinen, päällekäyvä mutta paikoitellen hyvinkin hauras, erittäin äänekäs, mutta sanoo sanottavansa.

Miami Sharks -joukkue on joutunut tappioputkeen. Kun joukkueen pelinrakentaja (Dennis Quaid) loukkaantuu vakavasti, kehäraakkia lähenevä valmentaja Tony D’Amato (Al Pacino) heittää kentälle Jamie Foxxin esittämän uuden tulokkaan, "Steaming" Willie Beamenin. Alkukankeuden jälkeen tämä ansaitseekin kannuksensa, mutta muun joukkueen luottamuksen kustannuksella. Epävarmuuden ja vaikeuksien painaman joukkueen ylläpitäminen alkaakin tuntua isältään joukkueen perineelle Christina Pagniaccille (Cameron Diaz) liian raskaalta. Edessä oleva play off -peli merkitsee monelle ihmiselle ja tilanteelle ratkaisua - niin hyvässä kuin pahassakin.

Stonen 1990-luvun elokuvien joukossa Minä päivänä tahansa on varsin järkeenkäypä päätösnumero. Jälleen käydään mediaa, ainoata jäljellä olevaa syntipukkia, vastaan intensiivisesti sen omilla aseilla. Lukemattomat kameran tai musiikin kautta tehdyt alleviivaukset, efektit, rajut kuvakulmien vaihdot ja tahdinvaihdokset ovat niitä nimenomaisia spektaakkelin keinoja, joilla massamedian katsotaan hukkaavan merkityksiä itseensä. Ohjaajana Stone kuitenkin hallitsee oman välineensä eikä hänen tyylitajunsa - kaikessa ylitsevuotavuudessaan - petä tälläkään kertaa. Silläkin uhalla, että elokuvan sisältö jää ohueksi tai hautautuu kuvien sekä äänten alle, Minä päivänä tahansa tiivistää käsittämättömän määrän adrenaliinia audiovisuaaliseen pintaansa. Se väistää kohti vaistoja ja ruumiillisuutta, testosteronia ja äärimmäistä kilpailuhenkeä - siis kohti kaikkea sitä, joka nousee pintaan amerikkalaisena sunnuntaina ammattilaisjalkapallon kentällä.

Oliver Stonessa itsessään kiteytyy ohjaaja, joka uskoo ehkä enemmän elokuvansa luomaan pintaan ja välittömään kokemukseen kuin antaumuksellisiin viesteihin rivien väleissä. Tästä huolimatta hän ei ole menettänyt kykyä tehdä energistä kuvavirtaa, jossa hiljaisuus ja MTV-sukupolven kumartama volyymi sekoittuvat toisiinsa. Minä päivänä tahansa on loistava osoitus elokuvasta, joka ei häpeile näyttää ja kuulostaa hyvältä - jo siitäkin syystä, että sen tarjoama olennainen kritiikki on juuri siinä.