Kadonnut maailma: Jurassic Park kotikatsomo

Vuonna 1993 Steven Spielberg päästi hirmuliskot valloilleen elokuvassaan Jurassic Park, joka perustui löyhästi Michael pistetäänpä-ihmiset- kellertävään-nesteeseen Crichtonin kirjoittamaan samannimiseen romaaniin. Tietokoneilla henkiinherätetyt muinaisuuden kummajaiset herättivät katsojissa vuoroin ihastuksen ja sympatian, vuoroin pelon tuntemuksia.

Jurassic Parkissa esiintyi vuoroin hellyyden tuntemuksia kerääviä "pikku" otuksia, vuoroin ihmislihan perässä juoksevia hirviöitä. Yksi oli kuitenkin joukosta poissa - "näyttelevä ihminen". Heikoiksi ja ontoiksi jääneet ihmishahmot kätkeytyivät kuitenkin uusien "pääesiintyjien" suurien hahmojen taakse. Jurassic Parkin kantava voima rakentuikin puhtaasti "uusien" luomusten varaan, juonta tai edes mainitsemisen arvoisia roolisuorituksia elokuvassa ei juurikaan ollut.

Dollareiden kiinnostusta herättävä kilinä houkutteli palaamaan vanhalle ja antoisaksi koetulle apajalle. Menestyselokuva menneisyyden maailmasta saikin odotetusti jatko-osansa. Vuonna 1997 Spielberg palasi hirmuliskojensa pariin, tuloksena oli The Lost World: Jurassic Park / Kadonnut maailma: Jurassic Park, joka tarjosi huomattavasti laajemman "dinosaurus-kirjon" kuin edeltäjänsä - tyrannosaurusten ja velociraptoreiden rinnalla kirmaili jos jonkilaista ja mitä merkillisimmän näköisiä muinaismuistoja. Jälleen kerran näyttävä roolisuoritus tietokoneelta - mutta, mikään ei ole muuttunut edellisestä elokuvasta. Juoni ja näyttelijäsuoritukset ovat jälleen unohtuneet hirviöiden henkiinherättämiseen keskittyneiltä elokuvan tekijöiltä.

Luonto keksii keinonsa elämän ylläpitämiseksi. Dinosaurusten kontrollointijärjestelmä ei toiminut sittenkään. Reliikit menneisyydestä eivät kuolleet - yllättävää kyllä - hormonien puutteeseen, vaan päinvastoin. Kadonnut maailma, alue-B entisen puistosaaren naapurissa suorastaan kukoistaa monimuotoisuudellaan ja laajentuneella eliökirjollaan. Dinosaurukset ovat kuitenkin vaarassa, koska ilkeä ihminen pyrkii jälleen kerran hyötymään luonnosta mitä julmimmalla tavalla. Kahelin neron rahanhimoinen sukulaispoika näkee otuksissa otollisen business-mahdollisuuden. Sukupuuttoon jo kertaalleen kuolleet eliöt halutaan sulkea kaltereiden taakse, hirmuliskoeläintarhaan. Paikalle lähetetään joukko punaniska-Malboro-miehiä pyydystämään ja metsästämään jaloja, syyttömiä ja viattomia eläimiä...

Suunnitelma ei kuitenkaan miellytä pappa-Hammondia. Kilpaileva, jaloista tiedemiehistä ja kirkassydämisistä luontoaktivisteista kokoonkyhätty "pelastuspartio" lähetetään paikalle puolustamaan jo kertaalleen kuolleiden otuksien oikeutta elämään. Kilpailevien partioiden välisen kahnauksen seurauksena paikalle "roudatut" ihmiset joutuvatkin kuitenkin yht’äkkiä uuteen (ja edellisestä elokuvasta tuttuun) asemaan, ihmiset joutuvat luonnon armoille. Luonnolla on sittenkin keinonsa puolustautua ja niin alkaa silmitön taistelu eloonjäämisestä. Vain luontorakkaiden sielujen on mahdollista pelastua. Kuka tai mitkä loppujen lopuksi selviävät voittajina seikkailusta vanhassa ja uudessa maailmassa...

Liskot loikkivat hulinaa aikaiseksi Steven Spielbergin toisessa hirmuliskorallissa Kadonnut maailma: Jurassic Park. © 1997 Universal

"...Antaa kaikkien kukkien kukkia vaan..." - Taistelu sukupuuttoonkuolleiden oikeudesta elämään!

Kadonnut maailm: Jurassic Park on manifesti luonnon monimuotoisuuden puolesta. Alkuperäisen dinosaurus-elokuvan kuningasajatuksena oli kieltää ihmisiltä oikeus leikkiä kaikkivoipaa jumalaa. Luonnon kanssa ei ole leikkimistä tai se napauttaa ylimielistä ihmistä näpeille (tai sitten luomus vain yksinkertaisesti syö luojansa). Voimakasta kritiikkiä sai niin geenimanipulaatio kuin puuttuminen keinotekoisesti luonnon evoluutioon. Jurassic Parkissa saikin rauhassa "mättää" suomuselkäistä vastustajaa oikein olan takaa ilman sen kummempia filosofisia pohdiskeluja. Oli oikein suorittaa "luonnotonta" karsintaa luonnon tasapainon palauttamiseksi. Jurassic Parkin jatko-osassa asetelma on käännetty täysin päinvastaiseksi - myös keinotekoisesti henkiinpalautetut kummajaiset ovat oikeutettuja kuolemanjälkeiseen elämään. Ympärillä olevia hirviöitä on ymmärrettävä.

Jurassic Parkin jatko-osan kuningasideaa ei voi jäädä missään vaiheessa huomaamatta, sen verran alleviivaavaa ja sormella osoittavaa elokuvan kerronta on. Viulut vinkuvat melankolisesti ja kamerat zoomaavat luontoystävien surullisiin katseisiin, kun punaniskat käyvät viattomien pelosta kirkuvien luontokappaleiden kimppuun. Kakkososassa hyvä maailmanparantaja - paha luonnonraiskaaja -asetelma onkin harvinaisen mustavalkoisesti rakennettu. Ympäristöaktivismi-teema nousee entistäkin vielä korkeammalle asteelle, kun kettutytöt ja -pojat alkavat vapauttaa häkitettyä menneisyyden eliökantaa.

Luontoäidin esitaistelijoiden idealistiset tavoitteet nousevat edellisestä vielä ekspodentiaalisesti tähtitieteellisiin sfääreihin, kun aktivistit henkiriepunsa altistaen ryhtyvät pelastamaan ja lääkitsemään dinopoikasia mustasukkaisten ja suojelunhaluisten dinovanhempien silmien alla. Viimeinenkin matti meikäläinen ymmärtää tarinan moraalisen opetuksen Steven Spielbergin löytäessä elokuvan loppumetreillä kadonneesta maailmasta aimo kerän perinteistä rautalankaa, josta vääntää lopullisia totuuksia - kerä tosin on valitettavan pitkä. Loppusaarnaus sitten onkin suorastaan kammottavaa katsottavaa ja kuunneltavaa. Camp-henkinen katseluasenne tosin (ehkä) helpottaa huomattavasti katsomiskokemusta.

Uutuuden viehätys on poissa! - "Puutteet" tulevat selvemmin esiin!

Alkuperäinen "dinoleffa" onnistui valkokankaalla huijaamaan katsojaansa. Se näytti tarjoavan jotakin aivan uutta ja erikoista. Jatkuvat hirviöiden esiinmarssitukset ja kiperät "läheltä-piti" -tilanteet nousivat elokuvan kerrontaa kantavaksi voimaksi. Elävän ja vaikuttavan näköiset ötökät varastivatkin shown täydellisesti itselleen - valkokankaalla ei oikeastaan edes kaivattukaan mitään sen kummempaa. Aika kului mukavasti ihmetellessä uusimman tekniikan saavutuksia. Kuitenkin jo Jurassic Parkin videoversiossa erikoistehosteiden vaikutus väheni ja karu totuus paljastui useimmille: elokuva oli rakennettu vain ja ainoastaan valkokankaalle ja täysin tietokoneen näyttöpäätteillä luotujen kummajaisten varaan.

Jurassic Park olikin kertomus vailla tarinaa tai oikeastaan tarina vailla kertomusta. Elokuvasta oli juoni unohtunut täydellisesti - piirre, joka on valitettavan tyypillinen useammallekin Michael Chrictonin käsikirjoittamalle elokuvalle. Käsikirjoittajan mukaan ilmeisesti luonnon voimien esittämiseen keskittyvän elokuvan ei tarvitsekaan sisältää mitään sen kummempaa juonta - luonnonlakien ei tarvitsekaan noudattaa mediaviihteen lakeja. Jos eivät luonnonlait ole viihdemaailman dollarialttarin lakien alaisia, niin miten nyt sitten väärässä ajassa käyskentelevät luonnonoikut ymmärtävät elokuvan juonikerronnan päälle. On kuitenkin jälkimaksun aika. Jurassic Parkin kloonien aiheuttaman "hirviöinflaation" seurauksena pelkästään näyttävä olio ei enää riitä herättämään mielenkiintoa, tarvitaan jotakin muuta. Tarvitaan toimivaa juonta ja osaavia näyttelijöitä.

Jotakin todellakin jäi henkiin edellisestä elokuvasta - nimittäin tehdyt virheet

Jurassic Parkin tekijät eivät kuitenkaan ole oppineet mitään aiemmista virheistään tai kuulleet elokuvaa seuranneiden kloonien aiheuttamasta hirviöinflaatiosta. Kadonnut maailma: Jurassic Park muodostaakin pettymyksen juoniodotukseltaan - onhan sen käsikirjoittajana Michael Chrichtonin ohella toimivia tarinoita kirjoittanut David Koepp (käsikirjoittajana mm. elokuvissa Men in Black ja Mission: Impossible). Minkäs kuitenkaan teet, kun Spielbergin mielenkiinto kohdistuu jälleen kerran vain vielä näyttävämmän menneisyyden, kadonneen maailman luomiseen. Menneisyys onkin tosin käsinkosketeltavampi kuin koskaan aikaisemmin. Se ei kuitenkaan enää riitä - ihmiset ovat joutuneet jo taistelemaan tornadoja vastaan ja Valkoinen talokin on räjäytetty tulitikuiksi kertaan jos toiseenkin ilkeiden ulkoavaruuden kummajaisten huviksi ja harrastukseksi.

Näyttävät efektit eivät siis yksinkertaisesti sanottuna enää riitä. Vaatimattomiksi ja perustelemattomiksi jäävät roolihahmot katoavat jälleen kerran sympatioita ja pelontuntemuksia herättävien otusten varjoon. Roolihahmojen haahuilevaksi juoksenteluksi jämähtävät "suoritukset" saavat suorastaan tuntemaan myötätuntoa elokuvaan eksyneitä näyttelijöitä kohtaan. Spielberg ei ole paneutunut näyttelijäsuorituksiin samalla antaumuksella kuin "uusiin" näyttelijöihinsä. Valkokankaalla käyskentelevät hahmot jäävät selittämättä ja joutuvatkin jälleen kerran vain statistin asemaan. Ainoa noteeramisen arvoinen roolisuoritus onkin Pete Postlethwaiten rooli kaiken nähneenä ja kokeneena suurriistan metsästäjänä.

Näyttelijäkaartin suurimman pettymyksen muodostaa alkuperäisessäkin hirviöleffassa dinosauruksia pakoon kirmaillut Jeff Goldblum kyynisenä kaaosteoreetikkona. Pitkänlinjan näyttelijäuran omaava Goldblum jää elokuvassa täysin vaille näyteltävää hahmoa. © 1997 Universal

Katse menneisyydestä nykyhetkeen ja tulevaisuuteen

Teknisesti Kadonnut maailma: Jurassic Park on jälleen huippuluokkaa - tyypilliseen spielbergiläiseen tapaan. Elokuvan keskiöön luodun menneisyyden maailman luomiseen on nähty aikaa ja vaivaa. Vaikuttavan näköiset dinosaurusten takaa-ajokohtaukset on hiottu visuaalisesti "virheettömiksi" ja ihmetystä herättäviksi toimiviksi kokonaisuuksiksi. Elokuvan heikkoutena onkin sen keskittyminen jälleen kerran vain hirmuliskojen henkiinherättämisen esittämiseen - tekijät unohtavat todelliset näyttelijät ja tarinan kerrontaa ylläpitävän juonen. Tarinaan onkin lisätty jälleen outoja "läheltä-piti" -tilanteita, joilla ei ole kerronnan kannalta mitään merkittävää antia. Tilanteet vain näyttävät hienoilta valkokankaalla. Tarinan kerronnalliset lapsukset vievät edelleen uskoa Steven Spielbergin erehtymättömään elokuvakerrontaan. Kokonaisuudessaan elokuva on kuitenkin sangen viihdyttävää katseltavaa.

Eikä se kuitenkaan edes lopu tähän. Steven Spielberg tosin palaa uusimmassa elokuvassaan toisen maailmansodan taistelutantereille - mutta hän on jo perintönsä ja/tai "kirouksensa" jättänyt elokuvamaailman hirviöleffoille. Hänellä onkin jo kiitettävän laajuinen ryhmä manttelinperijöitä - ryhmä on kokonaisuus sangen epätasaisia ohjaajia. Matka vaikkapa Barry Sonnenfeldin luomasta alienhuvittelusta ja Paul Verhoevenin luomasta yhteiskuntakriittisestä ötökkäsotaelokuvasta Peter Hyamsin heikkoon menneisyyden kummajaisen ötökköjahtiin on uskomattoman pitkä.

Mielenkiintoisia elokuvia tarjoaa myös lähitulevaisuus. Esimerkiksi ohjaaja Roland Emmerich pyrkii omimaan hirviömestarin tittelin itselleen herättämällä henkiin Japanin lahjan elokuvateollisuudelle. Hänen uusimmassa elokuvassaan heinäsirkkamaiset maailmojen valloittajat "pelottavia" varjoja heijastavine ufo-aluksineen ovatkin vaihtuneet yhteen pullistelevaan megaturjakkeeseen, Godzillaan. Lähitulevaisuudessa pääsemmekin näkemään jäävätkö tulevatkin elokuvat vain tietokoneiden resurssien esittelyyn vai löydetäänkö ötökkätarinoihin jotakin uutta ja omaperäista.