Schindlerin lista kotikatsomo

Natsi-Saksan masinoima holokausti vaati noin kuuden miljoonan juutalaisen hengen. Jos mukaan lasketaan myös murhatut ei-juutalaiset siviilit, nousee tapettujen määrä yli kymmeneen miljoonaan. Operaatio toteutettiin saksalaisella tehokkuudella: 40 000 laitosta säilöi ja tappoi etnisesti, uskonnollisesti ja vakaumuksellisesti epämieluisaksi ajateltua ainesta.

Ihmiskunnan karmaisevimpiin rikoksiin kuuluva murhenäytelmästä on lohkaistu lukemattomia tarinoita. Näkökulmat ovat vaihdelleet, joskin voittopuolisesti on toki pysytty uhrien vinkkelissä. Steven Spielbergin Schindlerin listasta (1993) muotoutui aika lailla heti ensi-iltansa aikoihin definitiivinen holokausti-tarina.

Schindlerin lista pyrkii ajoittain asettumaan fiktioelokuvien yläpuolelle. Hyvinkin irrallinen loppukaneetti kuvastaa paitsi elokuvan arvoa Spielbergille itselleen, niin myös lähtökohtaista tavoitetta luoda merkkipaalu. Vaikka tekijät ajoittain silottelevat ja yksinkertaistavat historiaa, on lopputuloksessa selvästi haettu dokumentaarisuutta.

Toisaalta kyse on ehdottoman elokuvallisesti teoksesta. Erityisesti Oskar Schindlerin (Liam Neeson) esittelykohtaus on elävyydessään ja tyylittelyssään vertaansa vailla. Runsas käsivarakameran hyödyntäminen läpi elokuvan ei häiritse, vaan se on kuin esiversio Terrence Malickin The Tree of Lifen (2011) tanssivasta kuvauksesta. Kamera kulkee ikään kuin ennakoimattoman liikkeen varjoissa.

Kärsimysnäytelmän polttoaineena ovat tunteet. Puhtaasti tarinallisesti mitään ennennäkemättömän koskettavaa ei tarjota. Jokaisesta kohtauksesta kuitenkin pyritään tiristämään ulos maksimaaliset tehot. Yleensä tavoitteessa onnistutaan moitteettomasti, vaikka aina välillä minimalistisempaa lähestymistapaa jääkin kaipaamaan.

Eritoten musiikin ryöstöviljely dialogiltaan vähäisissä kohtauksissa häiritsee. On kuin Spielberg ei aina luottaisi tallentamansa materiaalin iskuvoimaan, vaikka vastaavaa pysäyttävien kuvien arsenaalia näkee äärimmäisen harvoin. Tämän luokan kauheudet iskevät sitä sykähdyttävämmin, mitä riisutumpana ne kohtaa.

Mitä pidemmälle yli kolmituntinen tuskien taival raahautuu, sitä pimeämmän kuvan elokuva värjää paitsi 1940-luvun ihmisarvon alennustilasta että ihmisen kykenevyydestä lähes selittämättömältä tuntuvaan pahuuteen.

Historiankirjat ovat täynnä perusteita sille, miksi natsit tekivät mitä tekivät. Spielberg painottaa tapahtumien inhimillistä traagisuutta. Politiikka ja jopa aatteellisuus jätetään marginaaliin. Ihminen on oikeissa olosuhteissa peto, joka on surullisen kykeneväinen täydelliseen välinpitämättömyyteen.

Juutalaisten massateloitusten takana piilevää rationaalisesti olematonta argumentaatiota Schindlerin lista ei vie debatin tasolle, sillä se ei sitä järkevästi tarkasteltuna ansaitse. Murhaajat tappavat silmittömästi viattomia ihmisiä. Henki lähtee pienimmistäkin virheestä vaikka olosuhteet huomioon ottaen onnistuminen on liki mahdotonta. Liipaisinta vetäessään natsit uskovat pelottavasti sekä tekevänsä oikein että jotain harmitonta.

Saksalaiset nähdään sekä aikansa lapsina, että symbolina sille, mitä ihminen voi tehdä sopivasti aivopestynä ja saavutettuaan täydellisen valta-aseman. Amon Goethin (Ralph Fiennes) hiljalleen monimutkaistuvien tuntemusten kautta neuvotellaan juutalaisvihan olemusta ja sen silkinohuita taustavaikutteita. Goeth on kuin lapsi, joka ei uskalla, eikä oikeastaan edes halua kapinoida vanhempiaan vastaan.

Spielbergin suhtautuminen Yhdysvaltain mustaan kansanosaan on ollut ajoittain ylhäältä alas katsovaa niin elokuvassa Häivähdys purppuraa (Color Purple, 1985) kuin Lincolnissa (2012). Suhde juutalaisiin on ymmärrettävistä syistä kertaluokkaa sympaattisempi. Jopa gheton ja keskitysleirin juutalaispoliisit hyväksytään lopulta osaksi suurta perhettä.

Elokuvat lähes aina kommentoivat nykypäivää riippumatta siitä, mihin ajankohtaan ne sattuvat sijoittumaan. Schindlerin lista on poikkeus tähän sääntöön. Se linkittyy kuvausajankohtaansa lähinnä pyrkimyksellään kanonisoida juutalaisvainojen kulku ja luonne.

Schindlerin lista on tärkeä elokuva, siitä ei ole epäilystäkään. Se on paikkansa Holokausti-klassikkona ansainnut. Spielbergin paikoin tarpeettoman kädestä pitävää kerrontaa arvostaville kyse on liki täydellisestä tunnehelvetistä. Punaisen pusakan korostus ja alastoman tragedian surumusiikkiin sulkeminen eivät kuitenkaan ole tehokeinoja, joita arvostaisin.