Maailman sheriffi

Viime vuosina yksi Hollywoodin lempiaiheista on ollut sotkea Yhdysvaltojen presidentti mitä erilaisimpiin elokuviin: Rob Reinerin elokuvassa Amerikan presidentti (The American President, 1995) puitiin herra presidentin eli Michael Douglasin yksityistä rakkauselämää, Independence Days (Independence Day, 1996) Bill Pullman presidenttinä pelasti koko maailman pahojen alienien käsistä, Tim Burtonin Mars hyökkää! (Mars Attacks, 1996) elokuvassa presidentti puettiin humoristiseen karikatyyliin Jack Nicholsonin asussa, Clint Eastwoodin Rajaton valta (Absolute Power, 1996) elokuvassa Gene Hackman oli presidenttinä täysin onneton tappi ja nyt - Wolfgang Petersenin uusimmassa elokuvassa Air Force One Harrison Ford on kaikkien aikojen Yhdysvaltain presidentti, joka vetää kaikkia turpaan...

Yhdysvallat ja Venäjä tekevät yhteistyössä operaation, jossa vangitaan brutaali terrorikenraali Alexander Radek Kazakstanin sydämestä. Operaatio on mitä voittoisin ja paha pukari Radek saadaan kiinni ja maailmaa uhannut uusi ydinasekriisi on historiaa. Menestyksekkään operaation jälkeen Yhdysvaltain presidentti James Marshall pitää Moskovassa puheen, jossa hän lukee terrorismille viimeisen tuomion: Yhdysvallat on tuleva tekemään kaikkensa maailman poliisina tukahduttaakseen moraalittoman terrorin.

Palopuheensa jälkeen presidentti lähtee kotimatkalle Air Force Onellaan, mutta niin leppoisasti alkanut lento muuttuukin painajaiseksi, kun kylmäveriset terroristit kaappaavat väkivaltaisella rynnäköllä presidentin koneen haltuunsa vaatien Radekin vapauttamista. Herra presidentti sullotaan kaiken uhalla pelastuskapseliin ja pakoon, mutta Air Force One, maailman turvallisin lentokone, on kaapattu ja mikä hälinä ja älämölö siitä seuraakaan. Mutta, mutta herra presidentti ei olekaan paennut koneesta vaan on piiloutunut koneen ruumaan odottaakseen tilaisuutta näyttää kaappaajille missä se kaappi seisoo, onhan hän Harrison Ford Yhdysvaltojen presidentti James "maailman sheriffi" Marshall.

Latistunutta lahtaamista

Air Force One on megalomanista toitotusta alusta loppuun vääntäen läpi ne samat kaavat, jotka ovat käyneet tutuiksi jo lukemattomista vastaavista elokuvista. Air Force Onessa on huikea vauhti, upea kuvarytmiikka, kohtuullinen käsikirjoitus, toimivat efektit ja vakuuttavat näyttelijät. Elokuva toimi valkokankaalla kertakatselulta viihtellisenä toimintapakettina, mutta kriittisempää katselukertaa toiminnan latistavassa tv-ruudussa elokuva ei tahdo kestää. Tarina ei enää tunnu kantavan ja toiminnastakin puuttuu se paras puhti sekä myös efektit latistuvat valkokankaan loisteesta tv-tuudun kiiltokuviin.

Elokuvan ohjaaja, saksalaissyntyinen Wolfgang Petersen aloitti ohjaajan uransa jo 70-luvun alkupuolella, mutta tuli kansainvälisesti tunnetuksi vasta vuonna 1981 elokuvallaan Sukellusvene U-96 (Das Boot - The Boat, 1981). Väkevän sotadraaman jälkeen kesti kauan ennen kuin Petersen iski uudelleen menestyksen suoneen. Vuonna 1993 valmistunut Tulilinjalla (In The Line Of Fire, 1993) pääosissaan Clint Eastwood, Rene Russo ja John Malkovich viersi myöskin aihekäsittelyltään lähelle tuota presidentti-teemaa ja saavutti melkoista suosiota ja arvostustakin kohtuullisena jännärinä. Sittemmin Petersen työsti valkokankaalle virushysteriassa hyörineen jähmeähkön elokuvan Tuntematon uhka (Outbreak, 1995) pääosissaan Dustin Hoffman ja Rene Russo. Air Force One jatkaa Petersenin uraa Tuntematon uhka -elokuvan linjalla: suurta ja mahtavaa suurella rahalla tehtyä suuren yleisön viihdettä, joka kantaa dollareita kotiin.

Air Force One on elokuva, josta vauhti ei kesken lopu. Elokuva alkaa ja loppuu toiminnalla - ja alun ja lopun väliin mahtuu vain pelkkää toimintaa. Elokuva juoksee mieletöntä vauhtia eteenpäin räiskeen, melskeen ja päättömän lahtaamisen myötä. Air Force Onenin kaltaisia elokuvia tulisi tarkastella melkein vain ja ainoastaan siitä lähtökohdasta, mitä tällaiset elokuvat ovat eli viihdettä. Viihdettähän on niin hyvää kuin huonoa ja eniten keskinkertaista, johon kastiin Air Force One ajautuu ainakin tunnelman tappavalla tv-ruudulla. Kätkeytyykö Air Force Onen vahvan viihdepopulaarisen ja -glamourisen kuoren alle jotakin, jota voisi lähemminkin tarkastella. Ainakin henkilökuva Yhdysvaltojen presidentistä haisee niin harkitulta...

Herra ja hidalgo - isi ja aviomies

Presidentillä pelaavista elokuvista voi aina hakea poliittisia tai ideologisia tai asenteellisia asetelmia. Air Force One, huolimatta hilseen yli menevästä hulinastaan, pitää realiteeteissä jalkansa siinä määrin maassa, että elokuvan vaikutusteho aseenteellisuuteen ja politiikkaan on jotakuinkin selkeä ja perusteltavissa.

Air Force One puolustaa presidentin auktoriteetin voimalla amerikkalaista perusonnea-asetelmaa eli pyhää perhettä. Yksikään - ei edes brutaalein - terroristi, tule häiritsemään tuota onnen asetelmaa. Mies on perheen pelastaja, tarvittaessa kovanyrkkinen sankari, eikä hän hyväksy vaimonsa ja lapsensa ahdistelua ja uhkaamista. Perheen ja maailman kohtalo kulkevat kauniisti käsi kädessä, kun isi ojentaa pahoja kavereita.

Air Force One asettuu myös erittäin voimakkaasti seisomaan Yhdysvaltojen "maailman sheriffin" ulkopolitiikan taakse. Elokuva jopa korostaa kärjistetysti amerikkalaista periksiantamattomuutta terroria kohtaan. Helposti tällaiset asetelmat tuntuvat naivistiselta pullistelulta, mutta uskaltaako edes ajatella minkälainen itsetunnon ja amerikkalaisen kansallistunnon kohottaja tämä elokuva on amerikkalaiselle keskivertokatsojalle ollut sitten jonkun Rambon. Independence Dayssä hutkittiin alieneja turpaan, mutta Air Force Onessa turpaansa saavat, itse presidentin omista käsistä, äärinationalistiset venäläiskommunistit.

Kuuleman mukaan istuva Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton on lukeutunut elokuvan Air Force One suuriin ihailijoihin. Clintonin ihastus ei ole mikään ihme, sillä elokuvassa Yhdysvaltain presidentistä rakennetaan todella vahva ja rohkea johtaja, joka on valmis omin käsin taistelemaan oikeuden puolesta, siis kansan suuri sankari. Mielenkiintoiseksi tämän asetelman tekee se, että Clintonhan on tunnetusti sluipannut mm. Vietnamin sodasta, kun taasen elokuvan presidentti on ansioitunut taistelija ja Vietnamin sodan veteraani. Air Force One puolustaa amerikkalaista oikeutta todella, siis naivistisen, vahvasti ja vaikka elokuvassa myös piikitellään amerikkalaisten kaksinaismoralistisia toimia, niin ne onnistuneesti käännetään amerikkalaisen oikeuden ja moraalin puolelle.

Miehet paikallaan

Elokuvan Air Force One vahvimmista linkeistä tarinan ja meuhkaamisen uskottavuuden polulla rakentuu onnistuneista näyttelijävalinnoista ja näyttelijätyöstä. Harrison Ford arkisella olemuksellaan Yhdysvaltain presidenttinä luovii omassa lajissaan saaden tarvittavan opposition voiman pahaa heppua näyttelevältä uskomattomalta Gary Oldmanilta. Muissa rooleissa nähdään mm. Glenn Glose Yhdysvaltain varapresidenttinä sekä monia muita asiansa osaavia vakiokasvoja. Ällistyttävin rooli on kuitenkin loistavalla Jurgen Prochonowilla täysin mitättömässä Radekin osassa. Mies kun ei puhua pukahda koko elokuvan aikana.

Tyyli, joka tavallaan erotti Air Force Onen muista vastaavista elokuvista, oli elokuvan varsin raaka toiminnan kuvaus. Kaappaajaterroristit edustivat harvinaisen sadistista linjaa varsin epä-hollywoodilaiseen tapaan, mitä vielä korosti juuri Gary Oldmanin lähes psykoottinen roolityö, joka loppujen lopuksi oli ainut elokuvaan jännitystä tuonut elementti, sillä sankarin seikkailuthan näissä elokuvissa aavistaa jo hyvin etukäteen.

Air Force One on epäloogisuuksissaan ja naivistisessa tarinassaan hilpeän rehellistä asenteellista ja moralistista viihdettä. Air Force One on elokuva kaikille niille, jotka haluavat pälistellä millainen lentokone Yhdysvaltain presidentillä on ja jotka haluavat nähdä niitä maailman sheriffin märkiä toimintaunia.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:2 /2 henkilöä