A.I. - Tekoäly kotikatsomo

Lapset rakastavat vanhempiaan ja päinvastoin. Harvemmin lapset kuitenkaan toitottavat äidin rakkauttaan yhtä suureen ääneen kuin David (Haley Joel Osment). Mutta David onkin robottilapsi ja hänet on ohjelmoitu rakastamaan ihmisäitiään. Äidin tunteet ovat ristiriitaiset, voiko konetta rakastaa? Ongelmat kasvavat liian suuriksi, kun perheen oikea lapsi paranee yllättäen koomasta ja palaa kotiin. David jää auttamatta perheen ulkopuolelle ja robotista päätettään luopua.

A.I:n idea perustuu Brian Aldissin parin sivun pituiseen novelliin, josta edesmennyt Stanley Kubrick nappasi idean elokuvaan. Steven Spielberg viimeisteli käsikirjoituksen ja ohjasi elokuvan, kuten Kubrick oli toivonutkin. Spielbergin ohjaus on takuutavaraa, tyylikkään hallittua. Sadun muotoon rakennettu tarina etenee loistavasti näyttelevän Osmentin persoonan varassa. Jota tukee playboy-robottia näyttelevä Jude Law. Kaikki on siis periaatteessa kohdallaan. Jotenkin tarina kuitenkin jää hieman vaisuksi ja kolkoksi. Varsinkin ongelmallinen loppuratkaisu enkelin omaisine humanoideineen tuntuu päälle liimatulta. Ikään kuin kymmenvuotinen käsikirjoituksen hiominen olisi tasoittanut liikaa särmiä tarinasta. Vai olisiko kyse sittenkin siitä että robotin kohtaloon on vaikea samastua? Joka tapauksessa A.I:sta puuttuu se lopullinen lämpö joka tekisi tarinasta todella koskettavan.

Rakkauden tavoittelu on klassinen ja ikuinen teema. Rakkautta vaille jäävän robottilapsen tarina sopii Spielbergille kuin nakutettuna. Se on suuri tarina, jonka aihe istuu saumattomasti moraalisia teemoja pyörittelevän Spielbergin ohjaustöiden jatkumoon. Modernille Pinokkio -tarinalle löytyy uudempikin vertailukohde. A.I. on kuin Blade Runnerin pikkuveli. Sen tulevaisuusvisio on samankaltainen, mutta kuten arvata saattaa ei yhtä synkkäsävyinen. Kun robotit Blade Runnerissa taistelevat oikeuksiensa puolesta väkivaltaiseksi, jää pieni David yksin rakkauden tavoittelussaan.

Yksinäisen ja inhimillisen robottilapsen rakkauden tavoittelu tarjoaa loputtoman määrän vertailukohtia. Erilaisista näkökulmista voidaan tarinaa tulkita jos jonkinlaisena allegoriana. Spielbergille tyypillisesti kyse on kuitenkin yleisesti erilaisuuden hyväksymisestä. Mutta toisaalta kyse on myös ihmisten yksinoikeudesta tunteisiin. Jos kone voittaa ihmisen Shakissa on se ymmärrettävää. Mutta jos robotti änkeää tunteidenkin alueelle on se pelottavaa. Jos kone osaa rakastaa, osaa se periaatteessa myös vihata. Mutta silloinhan se onkin jo ihminen, vai onko?