Ready Player One valkokangas

Ernest Clinen romaani Ready Player One oli ilmestyessään vuonna 2011 myyntimenestys. Vahvasti 1980-luvun populaarikulttuuriin nojaavan VR-teknologiaa popularisoineen teoksen elokuvaoikeudet myytiin nopeasti Warner Brothersille, joka värväsi ohjaajaksi viihdeveteraani Steven Spielbergin.

Nyt ilmestynyt samanniminen elokuva sijoittuu vuoteen 2045. Maailma kärsii ylikansoituksesta ja ilmastonmuutoksesta, joten ihmiskunta upottaa kaiken aikansa OASIS-nimisessä virtuaalitodellisuudessa, jossa jokainen voi olla ja tehdä mitä vain.

Virtuaalimaailman tulevaisuus on kuitenkin uhattuna. OASIS:in jo edesmennyt luoja James Halliday (Spielbergin luottonäyttelijä Mark Rylance) on testamentannut koko omaisuutensa, mukaan lukien OASIS:in sille, joka löytää ensimmäisenä sinne piilotetun pääsiäismunan. Jahdin voittaakseen pelaajan pitää läpäistä kolme haastetta, jotka valottavat eksentrisen keksijän persoonaa.

Kun ohiolaisteini Wade Watts (Tye Sheridan), virtuaalinimeltään Parzival, onnistuu läpäisemään ensimmäisen haasteen, hän saa peräänsä pahamaineisen IOI-yhtiön, joka tahtoo OASIS:in pumpatakseen sen täyteen mainoksia. Wattsilla on onneksi apunaan ystäviä (mm. Olivia Cooke, Lena Waithe), jotka haluavat estää IOI:n kätyreitä ja sen häikäilemätöntä johtajaa (Ben Mendelsohn) toteuttamasta suunnitelmiaan.

Clinen kirjassa on tiukka premissi ja muutamia kiehtovia ideoita, mutta sen ongelmakohdat kiteytyvät heikkoon juonenkuljetukseen. Spielbergin käsittelyssä kirjaa on sovitettu valkokankaalle odotetun vapaalla kädellä, jotta pulmanratkaisuun ja poptriviaan keskittyvästä romaanista saataisiin elokuvallinen. Hahmojen kohtaamista haasteista on tehty toiminnallisempia ja nörttitrivialla pullistelua on karsittu. Kirjassa suorat viittaukset elokuvien ja pelien hahmoihin tuntuivat lukijan mielikuvitusta rajoittavilta, mutta visuaalisessa elokuvassa juonen kannalta epäoleelliset viittaukset on helppo jättää taustalle.

Pressinäytöksessä eräs nuorempi katsoja tuntuikin saaneen enemmän irti tuttujen hahmojen tai paikkojen bongailusta kuin itse elokuvasta, jonka juoni kieltämättä tuntuu täysin yhdentekevältä ylenpalttisten lisenssisopimusten mahdollistamien hahmocameoiden ja muiden leffaviittausten keskellä.

Päähahmot ovat ohuita ja unohdettavia. Panokset ovat pienet. Tunnetta on niin vähän, että katsoja turtuu elokuvaa katsoessa kuin toista tuntia kestävää pelistriimiä seuratessa. Ainoat kiinnostavat hetket tarjoaa vähän nähtävä Rylancen Halliday, jonka rakastavan pakkomielteinen suhtautuminen lapsuutensa elokuviin ja peleihin paljastuukin tarinan edetessä kiroukseksi. Spielberg, 71, ei ole enää nuori mies, joten ei ole mitenkään yllättävää, että hän kykenee samaistumaan ja ymmärtämään kaikkien ylistämää ikääntynyttä introverttia enemmän kuin teini-ikäisiä päähenkilöitään. Elokuva olisi kaivannut enemmän Hallidayn tervettä itsekritiikkiä ja sen mukanaan tuomaa kontrastia.

Spielberg selvästi nauttii painottomasta kamerasta ja muista tietokoneanimaation hänelle suomista teknisistä mahdollisuuksista, mutta tarinasta uupuu sydän, joka teki hänen vanhoista seikkailuelokuvistaan niin ajattomia. Elokuva yrittää saavuttaa saman lapsekkaan tunteen, mutta se ei tunnu luonnolliselta – se tuntuu pinnalliselta ja pakotetulta.

Loppupuolen toimintakohtaukset, joissa tosimaailman tapahtumat vaikuttavat virtuaalitodellisuudessa pyörivien sankarien liikkeisiin, vertautuvat kiinnostavalla tavalla Inceptioniin, jossa todellisuuden tapahtumat vaikuttivat unitodellisuuden fysiikkaan. Ready Player Onea katsoessa ajattelin, että sanotaan mitä sanotaan Christopher Nolanin ajatusleikkien insinöörimäisestä kankeudesta, hänen unitodellisuutensa selkeät säännöt toivat elokuvaan selkeästi hahmotettavan jännityselementin, joka toimi toimintakohtausten eduksi.

Ready Player Onen virtuaalimaailmassa ei ole mitään sääntöjä ja siksi se on niin turhauttava elokuvakokemus. Edes elokuvan VR-laitteiden toimintaperiaatteet eivät ole yhdenmukaisia tai uskottavia. Elokuvan kliimaksissa kymmenet tuhannet virtuaalitaistelijat ryntäävät taistelukentälle OASIS:issa samalla, kun arkitodellisuudessa heidän pelaajavastineensa juoksevat liikenteen sekaan virtuaalilasit päässään kuvitteellisia miekkoja heiluttaen. Miten tätä peliä kuuluu pelata poistumatta olohuoneesta?

Sekä kirja että elokuva jakavat välinpitämättömän suhtautumistapansa ympäröivän maailman lähes post-apokalyptiseen ahdinkoon. Tarinan sankarien elämän tärkein tehtävä on pelastaa eskapistinen virtuaalitodellisuutensa mainoksilta – ei tuholta – jotta siellä käytännössä asuvien pelaajien ei tarvitsisi kohdata ankeaa todellisuutta – todellisuutta, jonka ongelmat ovat jo nyt meille tulevaisuutta murehtiville todellisia. Tässä kontekstissa Spielbergin lapsekas eskapismi tiedostaa mutta sivuuttaa oikeat ongelmat, ja onnistuu olemaan masentava vaikka sen pitäisi olla toiveikas.