Vakoojien silta valkokangas

Vanhemmille sukupolville ydinsota oli todellinen pelko. Kylmän sodan aikana Yhdysvallat ja Neuvostoliitto vaikuttivat koko ajan olevan lähellä lopullista yhteenottoa, mutta vuosikymmenien jälkeen jännite laantui rauhanomaisissa merkeissä.

Syykin tähän on selvä: täysmittainen ydinsota ei ollut kummankaan maan etu, eikä kumpikaan valtio halunnut olla se, joka heittää ensimmäisen kiven. Kylmä sota väritti kuitenkin koko maailmanpolitiikkaa pitkään ja johti useisiin kriiseihin, joiden hoitamisessa maat joutuivat asettamaan kovan kovaa vasten ja tekemään kompromisseja.

Pysyäkseen koko ajan askeleen edellä toista maat käyttivät tiedustelua ja vakoojia. Kun Yhdysvallat otti vuonna 1957 kiinni neuvostovakooja Rudolf Abelin, hänen asianajajakseen määrättiin James B. Donovan, joka onnistui estämään varmalta vaikuttaneen kuolemantuomion sillä perusteella, että Abelia voidaan tulevaisuudessa tarvita vanginvaihdossa.

Donovanin väite osoittautui todeksi, kun Neuvostoliitto otti vakoilijoina kiinni vuonna 1960 U-2-tiedustelukonetta lentäneen Gary Powersin ja vuonna 1961 Berliinissä opiskelleen Frederic Pryorin. Koska CIA ei voinut virallisesti osallistua vaihtoon tai käydä neuvotteluja vihollisten puolella Itä-Berliinissä, neuvottelijan titteli annettiin siviili-Donovanille.

Nämä tapahtumat on onnistuneesti dramatisoitu Steven Spielbergin uusimmassa elokuvassa Vakoojien silta. Pääosassa Donovanina nähdään Hollywoodin virallinen jokamies Tom Hanks, jolle elokuva Spielbergin kanssa on jo uran neljäs. Hanks on aina sopinut hyvin Spielberg-elokuvien suoraselkäisiksi sankareiksi, eikä totuttu roolitus tälläkään kertaa petä.

Donovanin hahmo vertautuu elokuvahistorian klassiseen lakimieheen, To Kill a Mockingbirdin Atticus Finchiin (Gregory Peck), joka joutui omassa elokuvassaan vastaavaan tilanteeseen ja järkeili sen samalla tavalla. Finchin piti puolustaa raiskaajaksi epäiltyä mustaa miestä rasistisessa Yhdysvaltojen etelävaltiossa, Donovanin puolustettavana on kommunistivakooja. Yhteisön reaktio sekä Finchia että Donovania kohtaan on samankaltainen: molemmat asettavat elokuvissa kirjaimellisesti oman henkensä likoon, jotta oikeus toteutuisi perustuslain arvojen mukaisesti.

Vakoojien silta pääsee kuitenkin todella vauhtiin vasta, kun vakooja Rudolf Abelia päätetään käyttää kauppatavarana ja Donovan matkustaa Berliiniin hoitamaan neuvotteluja. Näin Spielberg pääsee jälleen kuvittamaan 1900-luvun historian käänteentekeviä hetkiä, eli Berliinin muurin rakentamista. Muuri esitetään kylmän sodan julmana symbolina, jonka tarkoitus ei ollut estää ketään tulemasta sisälle vaan lähtemästä ulos.

Neuvottelukohtaukset ovat kevyempiä kuin Lincolnissa ja muutenkin dialogivetoinen mutta suoraviivainen Vakoojien silta on menevää viihdettä. Mukaan on ujutettu myös huumoria ja kameratyöskentely on jälleen huippuluokkaa.

Spielbergin historiallisten draamojen vahvuutena on aina ollut hänen kykynsä näyttää, että useimmissa kiistoissa on kaksi puolta eikä kumpikaan niistä ole enkeli. Käsittelyltään Vakoojien silta ei ole yhtä provosoiva kuin Israelin ja Palestiinan riitoja ansiokkaasti purkanut München, mutta humanistinen kulma on myös tässä olemassa. Loppujen lopuksi olemme kaikki ihmisiä ja vihollisuudessa on kyse pelkästä näkökulmasta.