The Post valkokangas

Steven Spielberg on koko uransa ajan ollut viihdyttäjä, jopa silloin kun aiheet ovat olleet kaikkein raskaimpia, kuten Schindlerin listassa (1993). Spielberg osaa tehdä viihdyttävän elokuvan jopa niinkin kuivan kuuloisesta aiheesta kuin salaisten papereiden kopioinnista. The Post voisi tuntua kieltämättä hieman tylsältä elokuvalta, jos sen kuvaamia tapahtumia ei sijoiteta historian kontekstiin, sillä ulkoisesti toiminta on rajattu minimiin. Elokuva on kuitenkin täynnä räjähdysherkkää dynamiittia, kun mukana on sotien ja kansan sumutuksen historian raskas painolasti. Kun mainitaan sana Vietnam.

Samanlaista lakonista tyyliä edusti myös erinomainen Vakoojien silta (Bridge of Spies, 2015), jonka pääosassa nähtiin Tom Hanks, suoraselkäisten kunnon amerikkalaisten miesten tulkitsija numero yksi. Spielberg tuntuu aihevalinnoillaan huomauttavan, että Oliver Stone ei ole ainoa amerikkalainen elokuvaohjaaja, joka haluaa kirjoittaa historiaa, tai ainakin esittää siitä oma tulkintansa.

Elokuva alkaa populaarikulttuurista tutuksi tulleella kuvastolla amerikkalaisten sotilaiden partiosta Vietnamissa 1966. Kuvat voisivat olla vaikka suoraan lainattuja Oliver Stonen omakohtaisiin sotamuistoihin pohjanneesta mestariteoksesta Platoon – Nuoret sotilaat (Platoon, 1986). Yhdysvaltojen armeijan osasto joutuu väijytykseen öisessä viidakossa. Taustalla soi Creedence Clearwater Revivalin klassikkokappale Green River. Lievästä kiireen tunnusta The Postin jälkituotannossa saattaa kieliä se pikku lapsus, että CCR:n ensilevy julkaistiin vasta 1968, ja Green River löytyy bändin kolmannelta levyltä.

Mukana partiossa on entinen merijalkaväen sotilas Dan Ellsberg (Matthew Rhys), joka toimii nyt hallitukselle sodasta yhteenvetoa tekevän yrityksen RANDin tutkijana. Raportti ei juuri Yhdysvaltojen käymää sotaa Vietnamissa ylistä.

Ellsbergin omat johtopäätökset ovat samat kuin raportissakin: sotaa ei voi voittaa, ja se on tiedetty jo kauan, kukaan ei vain ole viitsinyt kertoa asiaa suurelle yleisölle. Siksi hän ei ole uskoa korviaan, kun kuulee mitä poliitikot, ja varsinkin raportin tilaaja puolustusministeri Robert S. McNamara suustaan päästävät. Dan Ellsberg kokee moraaliseksi velvoitteekseen saattaa tosiasiat kansan tietoon, sillä liikaa ihmisiä kuolee poliitikkojen salailun ja vääristyneen kunniakäsityksen takia.

Viidakosta siirrytään sisätiloihin. The Post keskittyy kuvaamaan The Washington Post -lehden toimittajien hektisiä tunnelmia näiden saatua käsiinsä todellisen uutispommin eli Ellsbergin vuotamat paperit. Kay Graham (Meryl Streep) on perinyt lehden omistuksen miesvainajaltaan, jolle Kayn isä oli vetovastuun siirtänyt, sillä ei ole ollut tapana, että nainen voisi omistaa kokonaisen sanomalehden ja johtaa sitä menestyksekkäästi. Kaylla on nyt kuitenkin omistajan lopullinen sana käytettävissään sen suhteen mitä julkaistaan. Vielä kun saisi sen sanan sanottua.

Kay on epävarma itsestään ja roolistaan kovin miehisessä journalismin maailmassa. Hän ei koe saavansa ääntään kuuluville myöskään johtokunnan kokouksissa, vaikka on pääasiallinen omistaja. Kayn hahmoon on kuitenkin ladattu aimo annos emansipoituvaa hienostorouvaa, joka haluaa muistuttaa, että hänelläkin on oma tahto. Meryl Streep tekee jälleen hienon roolisuorituksen.

Päätoimittaja Ben Bradlee (Tom Hanks) joutuu tapauksen myötä puntaroimaan omaa rooliaan ja arvojaan. Vaakakupeissa painavat Bradleen lehtimiehen vaisto ja kunnia, ja toisaalta muualta tuleva painostus jättää hallituksen salaisuudet julkaisematta. Bradlee toimituskuntineen onkin melkoisessa ristipaineessa pohtiessaan Top Secret -luokituksen saaneiden tietojen julkaisua. Uhkana on jopa vankilaan päätyminen.

Ongelman muodostaa myös Kay Grahamin läheinen suhde puolustusministeri Robert S. McNamaran kanssa, jonka Kay tietää valehdelleen kansalle. Bradlee nostaa asian esiin, mutta joutuu kuitenkin tarkastelemaan myös omaa mahdollista puolueellisuuttaan ja liian läheisiä suhteitaan jo edesmenneiden Kennedyjen kanssa, seikka mistä Kay huomauttaa. Spielbergin sanoma on selvä, valta korruptoi herkästi, joten journalismin on säilytettävä riippumattomuutensa. Vapaalla lehdistöllä on demokratiassa valtavan suuri rooli ja vastuu.

Spielberg ei sorru yksinkertaistuksiin tai sormella osoitteluun, vaan tuo kerronnassaan hienosti esiin sen repivän tilanteen, jossa Bradlee ja myös Kay toimivat. Eri sidosryhmillä, kuten vastikään pörssiin listautuneen The Washington Postin osakkailla ja omistajilla, lehden työntekijöillä, lehteä lukevalla yleisöllä, poliitikoilla, journalisteilla ja jopa Vietnamissa sotivilla sotilailla on yhtälössä osansa. Bradlee ymmärtää kuitenkin koko ajan kirkkaasti hyvän journalismin roolin vallan vahtikoirana, ja apunaan hänellä on perustuslaki, joka takaa vapaan mielipiteen ilmaisun.

Elokuvan polttopisteessä olevat tulenarat paperit opittiin myöhemmin tuntemaan nimellä Pentagon Papers, viralliselta nimeltään United States – Vietnam Relations 1945–1967. Kyse oli RAND Corporation -nimisen tutkimuslaitoksen ja ajatushautomon Yhdysvaltain puolustusministeriölle tekemästä salaiseksi luokitellusta tutkimuksesta. Raportti käsitti noin 7000 liuskaa lohdutonta analyysiä upottavasta suosta nimeltä Vietnamin sota, johon Yhdysvallat oli uponnut kaulaansa myöten.

Johtopäätös jonka raportista saattoi tehdä, oli se, että poliitikot presidenteistä alkaen olivat valehdelleet kansalle jo vuosikaudet sodan syistä, seurauksista ja ennen kaikkea siitä, että sota ei ollut voitettavissa millään perinteisillä kriteereillä arvioituna kuten toinen maailmansota tai Korean sota. Miten kävisi poliitikkojen uskottavuuden ja arvovallan, jos totuus tulisi julki? Puolustusministeri McNamara – yksi sodan pääarkkitehtejä – oli hyvin selvillä tilanteesta, ja päätti, että tiedot on parempi salata, koska niiden antama kuva ei ainakaan kiillottaisi jo valmiiksi veren tahraamaa julkisuuskuvaa. McNamara halusi antaa pelin jatkua.

Robert S. McNamaran aivoituksia ja motiiveja voi tarkastella Oscar-palkitussa dokumentissa Sodan oppitunnit (The Fog of War: Eleven Lessons from the Life of Robert S. McNamara, 2003). Spielbergin The Post -elokuvan kontekstia on tarjolla yllin kyllin loistavassa Vietnamin sota -sarjassa (The Vietnam War, 2017), joka sai ensi-iltansa Yle Teemalla tammikuussa 2018.

Todellisiin tapahtumiin pohjautuvissa elokuvissa olisi syytä olla tarkkana tekstityksen kanssa. Onkin paikallaan huomauttaa elokuvan tekstityksestä vastaavalle taholle, että englanninkielinen sana editorial viittaa usein sanomalehden kohdalla pääkirjoitukseen, ei välttämättä editointiin. Indictment, jolla lehden päätoimittajaa ja julkaisijaa elokuvassa uhataan, on vasta syyte, ei tuomio.