Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus valkokangas

Suomessa ja muualla Euroopassa Tintti ei esittelyä kaipaa. Hergén luoma belgialainen lehtimies on tunnetuimpia eurooppalaisia sarjakuvahahmoja. 1930–1970-luvulla julkaistu sarja on ollut Suomessa tunnettu 1970-luvulta alkaen, jolloin Otava alkoi julkaista Tintin seikkailuja.

Yhdysvalloissa Tintti ei ole yhtä kovassa maineessa. Steven Spielberg törmäsi sarjakuvaan ensimmäistä kertaa 1980-luvun alussa kuultuaan yhtäläisyyksistä Kadonneen aarteen metsästäjien ja Tintin välillä. Ohjaaja ihastui sarjakuviin välittömästi ja melkein ehti tavata Hergén ennen tämän kuolemaa vuonna 1983. Sen jälkeen hän on yrittänyt muutamaankin otteeseen saattaa Tinttiä valkokankaalle. Projektit ovat kaatuneet milloin mihinkin, aina huonosta käsikirjoituksesta rahoitusvaikeuksiin.

Onneksi niin on käynyt. On vaikea kuvitella, että oikeilla näyttelijöillä tai tavallisena animaationa toteutettu adaptaatio olisi ollut visuaalisesti yhtä toimiva kuin Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus. Liikkeentunnistustekniikka ja digitaalinen animaatio on kehittynyt siihen pisteeseen, että oikeita näyttelijäsuorituksia ja kasvonliikkeitä hyväkseen käyttävä animaatio on kiehtova sekoitus valokuvarealismia että Hergén sarjakuvien värimaailmaa ja hahmoja. Spielbergillä on ollut apunaan sekä tuottaja Peter Jacksonin efektiyhtiö WETA että luottokuvaaja Janusz Kaminski.

Tintti itse muistuttaa sekä sarjakuvista tuttua, yksinkertaisesti piirrettyä töyhtöpäätä että häntä näyttelevää Jamie Belliä. Joissain hahmoissa on painotettu enemmän sarjakuvaversioiden ulkoasua, vaikkakin esimerkiksi kapteeni Haddockistakin pystyy tunnistamaan Andy Serkisin piirteitä. Haddock lieneekin paras yksityiskohta, jolla puolustaa elokuvan toteutusta. Sarjakuvissa elämää suurempi hahmo on sellaista myös valkokankaallakin, ja Haddockin laaja haukkumasanasto pääsee elokuvassa useaan kertaan esille. En usko, että tavallinen animaatiohahmo saatikka sitten oikea näyttelijä yksinään tuottaisi yhtä luontevan lopputuloksen kuin nyt.

Elokuvan tarina on koostettu eri Tintti-albumeista. Runko on peräisin Yksisarvisen salaisuudesta (1943) sekä sen jatko-osasta Rakham Punaisen aarre (1944), joissa Tintti, Tintin uskollinen Milou-koira sekä kapteeni Haddock metsästävät Haddockin esi-isän aarretta. Sodan aikana kirjoitetut Tintti-albumit ovat poliittisesti neutraaleja seikkailuja, ja myös elokuva on harmiton seikkailu eri maailmankolkissa. Pienempiä lainauksia on sieltä täältä muista albumeista, mutta paljon on otettu mukaan myös Kultasaksisesta ravusta (1941), jossa Tintti ja Haddock ensimmäistä kertaa kohtaavat. Tutuista Tintti-hahmoista loistaa poissaolollaan ainoastaan professori Tuhatkauno, jota toivottavasti nähdään todennäköisessä jatko-osassa.

Käsikirjoittajille täytyy antaa kiitosta, sillä lopputulos ei ole sillisalaattia vaan sulavasti etenevä kokonaisuus. Ensimmäisen version kirjoitti Steven Moffat, joka joutui lopulta valitsemaan Tintin ja Doctor Whon välillä, kun hänet valittiin brittisarjan pääkirjoittajaksi. Valinta oli Doctor Whon kannalta hyvä, mutta myös Moffatin työn jatkajat, Edgar Wright ja Joe Cornish, ovat saaneet aikaan hyvää jälkeä. Kaikki kolme ovat muuten brittejä. Onkin huomion arvoista, ettei elokuva esittele hahmoa perusteista lähtien amerikkalaisyleisöä varten, vaan seikkailu alkaa välittömästi parhaaseen Spielberg-tyyliin.

Talla pohjassa edetään loppuun asti, mikä onkin elokuvan heikkous. Pienet hengähdystauot eivät olisi olleet pahitteeksi, vaikka seikkailun mausteena onkin jatkuvaa tilannekomiikkaa. Nyt etenkin lopun rymistelyt alkavat olla jo liikaa, vaikka ovatkin itsessään hyvin rytmitettyjä ja visuaalisesti näyttäviä kohtauksia. Yhtäläisyydet Tintin ja Indiana Jones -elokuvien välillä ovat selvempiä kuin koskaan. Lopun kaksintaistelu kapteeni Haddockin ja hänen elokuvaa varten kehitetyn arkkivihollisen välillä on tosin kaukana Tinttien hengestä ja vaarallisen lähellä juustoista toimintaelokuvaa.

Kaikkien onnistuneiden elementtien rinnalla edellämainitut asiat ovat verrattain pieniä miinuksia ja kokonaisuutena elokuva on erittäin onnistunut seikkailuelokuva, jossa toiminnan ja huumorin suhde on juuri sopiva. Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus on Spielbergiltä hyvä anteeksipyyntö Indiana Jones nelosesta.