Tuomitun psykoseksuaalinen kosto
Uusintafilmatisoinnit ovat vaikea laji varsinkin, kun kyseessä on genrensä klassikkona pidetty teos. Kontroversiaalin Jeesus-tulkintansa Kristuksen viimeinen kiusaus (The Last Temptation of Christ, 1988) jälkeen ohjaaja Martin Scorsese sai osana sopimustaan Universal-studion kanssa ohjattavakseen kaupallisemman elokuvan. Tämä oli uusi version J. Lee Thompsonin kostotrilleristä Cape Fear – Tuomitun kosto (1962), joka taas adaptoi John D. MacDonaldin jännitysromaanin The Executioners (1957).
Elokuvahistoriaa tunteva Scorsese päätyi Robert De Niron innostamana kokeilemaan siipiään tämän tusinatyöltä vaikuttavan ja Hollywoodin genre-elokuvan kerrontaa edustavan Cape Fearin (1991) parissa. Alun perin elokuvaa suunnitteli Steven Spielberg, mutta hän antoi väkivaltaisen aiheen ystävänsä Scorsesen ohjattavaksi siirtyen itse studionsa Amblin Entertainmentin kanssa tuottajan rooliin.
Scorsese onnistuu kunnioittamaan Thompsonin elokuvaa näyttelijävalintoja myöden sekä varioimaan suoraviivaiseen kostotarinaan enemmän ristiriitoja alkuperäisen elokuvan todistajasta puolustusasianajaksi muutetun päähenkilön myötä. Cape Fear henkii 1990-luvun psykoseksuaalisen väkivaltakuvaston värittämää mediailmapiiriä sekä jo valmiiksi epävakaan amerikkalaisen ydinperheen moraalin luhistumista. Ajalle tyypillinen kaupallinen trilleri muuntuu elokuvatekniikoiden kokeilun näyttämöksi ja sisäisesti rikkinäisten päähenkilöiden kuvaukseksi.
Vankilassa alaikäisen tytön raiskauksesta ja pahoinpitelystä 14 vuotta istunut Max Cady (Robert De Niro) alkaa vapauduttuaan vainota puolustusasianajajaansa Sam Bowdenia (Nick Nolte), jonka uskoi hoitaneen juttuaan huonosti. Tulilinjalle joutuvat myös asianajajan vaimo Leigh (Jessica Lange) ja tytär Danielle (Juliette Lewis). Liitoksistaan jo valmiiksi ratkeileva perhe joutuu turvautumaan äärimmäisiin tekoihin pysäyttääkseen henkisen ja fyysisen vainoajansa.
Bernard Herrmannin scorea varioiva Elmer Bernstein tunnusmusiikki yhdistyy graafisten suunnittelijoiden Saul ja Elaine Bassin luomaan Cape Fearin vedet visualisoivaan alkutekstijaksoon. Jo tässä luodaan lupaus tulevasta väkivallan uhan hallitsemasta tunnelmasta. Elokuvateon mestareiden väripaletteja hyödyntävä sekä nopeutetuilla kameranliikkeillä ja negatiivikuvien käytöllä runsaasti kokeileva elokuva pysyy visuaalisesti kiinnostavana sen suoraviivaisesta, Räsynukesta (The Night of the Hunter, 1955) lainaavasta, vainoajajuonesta huolimatta. Cape Fearin huipennuksena odottaa yhden perheen sisäisten suhteiden maailmanloppu etelävaltiolaisella joella.
Scorsese jatkoi yhteistyötä New York Stories (1989) episodielokuvaan ohjaamassaan Life Lessons osiossa näytelleen Nick Nolte kanssa, joka on Cape Fearissa moraalisesti kyseenalaisin toimiin syyllistyvänä lakimiehenä elokuvan näennäinen päähenkilö. Hänet muistettavuudessa ohittaa De Niron lähes yli-inhimillisiin henkisiin ja fyysisiin voimiin kasvava tatuoitu Max Cady, joka on joko vanhatestamentillinen kostaja tai sarjakuvamainen pahis tulkinnasta riippuen. Juliette Lewis taas ilmentää hienosti teinitytön uhmaa ja tukahdutettuja haluja Daniellen roolissa, joka kertojana myös jäsentää elokuvan tematiikkaa. Tämän kaksikon kohtaaminen kouluteatterin lavasteissa kipinöi psykoseksuaalista jännitettä elokuvan huippukohdassa.
Lajityyppinsä trillerin hitchcockmaiset piirteet mielessä pitäen Cape Fearista paistaa naisiin kohdistuva fyysinen ja psyykkinen väkivalta, joka saa graafisuudessaan jopa misogynian piirteitä. Scorsesea koskevat syytökset naishahmojen pinnallisuudesta eivät silti aivan osu kohdilleen Lewisin ja Langen luomien kokonaisten persoonien myötä. Keskiössä olevat Bowden ja Cady ovat taas ylenpalttisessa miehisessä uhossaan järjettömiin tekoihin ajautuvia, missä on jopa maskuliinisuuden kommentaarin piirteitä. Kaikkia hahmoja eteenpäin ajaa syyllisyyden tunne, jonka vain omien demonien kohtaaminen voi pestä pois.
Cape Fearista tuli Scorsesen siihenastisen uran kaupallisesti menestynein elokuva, mutta kriitikoilta se sai välityön maineen asemansa vakiinnuttaneen suuren ohjaajan uralla. Kiinnostavan kokeilevia ja erilaisia elokuvia koko 1990-luvun tehnyt Scorsese onnistuu monista puutteistaan huolimatta puhaltamaan henkeä Hollywoodin tiukasti muotoilemaan trillerin lajityyppiin. Seuraavana ohjaajalle olikin vuorossa täysin erilainen rajatun yhteisön sisäisen väkivallan kuvaus Viattomuuden aika (Age of Innocence, 1993).
Elokuva löytyy katsottavaksi SkyShowtimen suoratoistopalvelusta.
Toimituskunnan keskiarvo: 3 / 3 henkilöä
Seuraava:
Boy Kills World
Verta ja jäseniä lennättävä videopelimäinen toimintapelleily on väkivaltaviihteen irvikuva.
Edellinen: Hellboy: The Crooked Man
Tiivis kauhupainotteinen tarina Appalakkien noidista on onnistunut genre-elokuva ja kunnianpalautus Hellboylle.