Kuin raivo härkä kotikatsomo

Kaksikymmentä vuotta sitten valmistunut Kuin raivo härkä on elokuvahistorian yksi kriittisimmistä ja rajuimmista ammattinyrkkeilyn kuvauksista. Se on samalla ankara sukellus miehisen itsetunnon syövereihin. Paul Schraderin viimeistelemä omaelämäkerrallinen tarina kertoo legendaarisen Jake La Mottan, nyrkkeilyn keskisarjan maailmanmestarin (1949-51) elämästä sekä urheilijana, ihmisenä että pöhöttyneenä kehäraakkina. Robert De Niron ikimuistettavasti tulkitsema La Motta sai paljon puhuvan lempinimensä "Bronxin härkä" rajattomasta iskunkestävyydestään ja aggressiiviseen päällekäyntiin tukeutuvasta nyrkkeilytekniikastaan.

Elokuva alkaa vuoteen 1964 sijoittuvalla kohtauksella. Vanhentunut ja makkaratolkulla lihonut Jake La Motta harjoittelee yökerhoesiintyjän repliikkejään takahuoneessa. Hänen viimeisen lauseensa, "That’s entertainment.", jälkeen leikataan 23 vuotta ajassa taaksepäin nyrkkeilyotteluun, jossa Motta ottaa iskuja vastaan. Vertauksen ironisuus nyrkkeilystä yhteiskunnallisesti hyväksyttynä väkivaltaviihteenä iskee oikealla suoralla. Samalla myös katsoja viedään ensimmäistä kertaa nyrkkeilykehän sisäpuolelle, ja jatkossa tämä toistuu usein. Mottan rinnalla hänet pakotetaan aistimaan ottelun kauhu ja huuma - veren ja hien purkaukset, yksinäisyyden ja pelon, väkivallan ja raivon, voiton riemun ja tappion nöyryytyksen. Puhtaan alkukantaisen hurmion, joka sokaisee ulkopuoliselta maailmalta ja tekee sen merkityksettömäksi.

La Motta kuvataan luotaantyöntäväksi, brutaaliksi, sairaalloisen mustasukkaiseksi ja rajoittuneeksi ihmiseksi. Hänen ihmisvihansa ja patoutuneisuutensa tekevät hänestä voittajan kehässä. Äärimmäisyyksien ihminen on ristiriitainen myös urheilijana. Jo elokuvan alkupuolella Motta valittaa veljelleen käsiensä pienestä koosta ja sanoo: "Ei ole väliä kuinka suureksi tulen. Ei väliä ketä vastaan ottelen. Ei väliä mitä teen. En koskaan pääse ottelemaan Joe Louisia vastaan. En koskaan saa mahdollisuutta taistella kaikkein parhaimpia vastaan. Ja tiedätkö, olen parempi kuin he. En vain koskaan saa sitä mahdollisuutta." Motta on asettanut itselleen tavoitteet, joita ei koskaan pysty saavuttamaan. Siksi hän ehkä tuntee sairaalloista itseinhoa. Ikään kuin hänen ruumiinsa ei vastaisi hänen todellisia kykyjään. Ikään kuin hän rankaisisi ruumistaan siitä, ettei se pysty vastaamaan hänen odotuksiaan. Mottan sisällä palaa sisuskaluja polttava tuli, jota hän ei pysty kontrolloimaan. Ja juuri tuo tunne tekee hänestä hirviön kehän ulkopuolella.

Vaikka aina äärimasokistisiin mittasuhteisiin paisuvalla kärsimyksellä on Scorsesen elokuvassa vankka asemansa, niin sillä on myös oikeutettu roolinsa kontekstissa. Jos huippu-urheilu, ja varsinkin ammattinyrkkeily, jotain merkitsee niin sitä, että kärsimys ja fyysinen tuska ovat olennainen osa koko toiminnan ydintä. Kipukynnyksen ylittäminen ja kivun yli-inhimillinen sietäminen merkitsevät urheilijalle ensimmäistä varsinaista voittoa - voittoa omasta itsestään, niin henkistä kuin fyysistäkin. Mottan tuska on kuitenkin enemmän henkistä: vain nyrkkeilykehässä hän pystyy purkamaan henkisiä paineitaan ja kommunikoimaan demoniensa kanssa. Motta pystyy ilmaisemaan itseään vain väkivallan kautta. Sillä erotuksella, että kehässä aggressiiviset purkaukset eivät ole harkitsemattomia, kuten sen ulkopuolella. Nyrkkeilykehässä Motta löytää oman arvonsa, paikkansa maailmassa. Siellä hän ottaa vastaan ja antaa.

Mottan yli-inhimillisyyden prosessi saavuttaa huipentumansa kohtalokkaassa titteliottelussa Sugar Ray Robinsonia vastaan vuonna 1951. Scorsese on tyylitellyt ottelun väkivallan mittoihin, jotka ovat venymättä kestäneet parikymmentä vuotta. Huikean kokonaisuuden kruunaa alkuperäinen selostusääni, josta on edelleen karmivasti aistittavissa teurastukseksi muuttuneen ottelun valtava kiihko, hämmennys ja vimma. Lopulta kehätuomari keskeytti Mottan ja Robinsonin kuudennen kohtaamisen kolmannessatoista erässä. Veriseksi jauhelihaksi piesty Bronxin härkä oli kestänyt Robinsonin raivokkaat iskuryöpyt, mutta muuta ammattiylpeyden aihetta hänellä ei tuossa vaiheessa enää ollut.

Fyysisten kurimusten kautta Motta jatkuvasti punnitsee omaa epäkelpoisuuttaan sekä urheilijana että ihmisenä. Tätä korostavat jatkuva ongelma painon kurissa pitämisessä ja vanhakantainen selibaatti ennen ottelua. Motta on äärimmäisyyksien ihminen myös omassa ristiriitaisuudessaan. Toisaalla hän astuu kohti korkeinta kärsimystä ja toisaalla taas kohti korkeinta toivettaan tietäen sen kuitenkin toivottomaksi. Elokuvan historiasta on vaikea hetimiten löytää pessimistisempää ja samalla yhtä ahdistuneesti motivoitunutta sankaria.

Jake La Motta itkee elokuvassa kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran sopuottelun jälkeen, kun hän on pettynyt itseensä urheilijana, ja toisen kerran pidätyssellissä, kun hän on pettynyt itseensä ihmisenä. Jälkimmäisessä tapauksessa hänen tuskansa on sekä henkistä että fyysistä. Ensimmäistä kertaa hän valittaa myös kivusta, kun on rusikoinut rystysiään ja otsarustoaan kiviseinään ja huutanut: "Minä en ole eläin! En ole eläin!" Ehkä Motta tajuaa hukkaan heitetyt menneisyyden saavutukset ja elämänsä totaalisen tyhjyyden ilman ystäviä ja perhettä. Scorsese ei suo päähenkilölleen armoa tai lunastusta missään vaiheessa. Näin ei tapahdu edes päätöskohtauksessa, jossa Motta siteeraa Marlon Brandon kuuluisaa "I coulda been a contender" -puhetta klassikosta Alaston satama (1954). Ex-maailmanmestari ei vieläkään ymmärrä, että hänen jääräpäinen itsekkyytensä ja vääristynyt itsetuntonsa ovat suurimmat kärsimyksen aiheuttajat. Ehkä hän kuitenkin vihdoin ymmärtää leikkineensä narria narrien leikissä. "That’s entertainment."

Loppusana. Mottan urheilu-uran kuvaus Kuin raivossa härässä päättyy hänen ja Robinsonin väliseen vuoden -51 otteluun, jossa Motta menettää maailmanmestarin tittelinsä. Tosielämässä Mottan ura kuitenkin jatkui vielä kaksi vuotta. Hänet myös lyötiin ensimmäisen ja ainoan kerran kanveesiin vuonna 1952. Kaatuvat ne härätkin.