Kundun kotikatsomo

Tiibetin syrjäseudulla elävän pikkupojan, Lhamon, elämä muuttuu radikaalisti, kun hänet tunnistetaan Dalai laman (Kundun) 14. reinkarnaatioksi - kohtalo, jonka myös poika kokee itse omakseen. Scorsesen elokuva seuraa pojan kasvamista uskonnolliseksi ja poliittiseksi johtajaksi 1930-luvulta 50-luvulle päättyen Dalain siirtymiseen Intian puolelle. Käsikirjoitus perustuu tositapahtumiin.

Analogisesti pojan elämän muuttumiselle myös Tiibetin on muututtava sitä ympäröivän maailman laajetessa modernisaation myötä. Tiibetin tapauksessa kyse on tietysti ensisijassa sosialistisen Kiinan ekspansiosta. Scorsese ja käsikirjoittaja Melissa Mathison kuvaavat kehityksen kahdella tavalla pahana: valtiollisen ja ideologisen itsenäisyyden menettämisen lisäksi Tiibetiä uhkaa oman, sulkeutuneen ja (romanttisen) vanhanaikaisen maailmansa tuho. Aihetta lähestytään niin yksilö- kuin yhteisötasollakin toiseuden kautta, polarisaationa moderniin, etupäässä läntiseen kulttuuriin. Kuten Kaukoidän kulttuureja kuvaavat amerikkalaiset elokuvat yleensäkin, Kundun näkee kohteensa harmonisena kokonaisuutena, johon ristiriitoja luovat vain ulkopuoliset sekä Dalain tapauksessa henkilökohtaiset kohtalon ja vastuun kysymykset. Äärimmäisen kysymyksen, eli onko Lhamo todellakin Dalain reinkarnaatio, kysyy vain henkilö itse - käsikirjoitus ei. Avoimiksi jäävät myös Kundunin lähipiirin toiminta ja suhteet, mutta se sopiikin elokuvan tunnelmaan. Katsojalle asiat esitetään nimenomaan Kundunin silmin.

Piristävää on nähdä Scorsesen elokuvassa ainakin itselleni tuntemattomampia näyttelijöitä, jotka myös näyttelevät kautta linjan hyvin. Dalaita pikkupoikana esittävä Tulku Jamyang Kunga Tenzin sekä erityisesti Richard Lin loistavan ylimielisenä ja röyhkeänä Maona erottuvat tasaisista roolisuorituksista.

Kundun on pohdiskeleva, eeppisesti kuvattu elokuva, joka toistuvasti pysähtyy uskonnollisten rituaalien, kauniiden maisemien sekä monenlaisten detaljien äärelle. Paikoin uskoisi katselevansa turistiopasta, siksi luettelonomaisesti näkymiä käydään läpi. Selvää on, että varsinkin jylhät maisemat kärsivät tv-ruudussa. Kundunin arvo on kuitenkin juuri visuaalisuudessa ja taitavassa ohjauksessa, tarinankerronnan kustannuksella. Elokuvan dialogi muodostuu pitkälti uskonnollisesta ja elämänfilosofisesta keskustelusta munkkien ja Kundunin välillä, tehden elokuvasta ajoittain varsin raskassoutuisen.

Kundun on vakava elokuva, jossa hymyillään (ironisesti) vain kommunistiselle järjestelmälle, ja ehkä myös uskolle amerikkalaisten haluun puolustaa rauhaa ja oikeudenmukaisuutta. Se on myös elokuvantekijän elokuva, siksi hajanaista kerronta on sinänsä kronologisen perusjuonen kuljettajana. Kuvakulmilla leikittely, kamera-ajot jne. yhdessä pelkistettyjen otosten kanssa luovat tunteen Scorsesen halusta toteuttaa kokeellisempaa visuaalisuutta hänelle epätyypillisemmän aiheen parissa. Voisikin todeta, että Kundun on helppo kokea "taide-elokuvana".